Johtajan kirje
Kiitos tästä viikosta. Mitä opin työstä ja elämästä.
Näin kuului ystävän sanat, kun työpahoinvoinnista puhuttiin. Onneksi työpaikkaa voi aina vaihtaa ja siirtyä itselleen terveellisempään ympäristöön. Moni tekeekin näin ja siksi ansioluettelo paisuu sopimattoman määrän lukemiin. Yksilössä on pakko olla jotain vikaa. No, toiset nyt vaan joutuvat etsimään pidempään, sitä turvallista heimoa. Tärkeintä on, että et koskaan lopeta etsimistä. Älykkäälle kun ei ole ok, että vain työnnellään kynää edestakaisin pöydällä, työpäivästä toiseen. Vaikka kuinka se rekrytointipsykologi yritti selittää, että eihän nyt sellaisia työpaikkoja enää ole olemassa. Velttouden luvatussa aikakaudessa, kun velkaa saa rajattomasti ja valtion konkurssimahdollisuutta halutaan jatkuvasti painekoestaa. Ei vierestä seuraava eläinkunta voi kuin päätään pudistella, ihmisen rappiolle ja exel taulukon täyttämiselle, vain täyttämisen tarpeen vuoksi. Ei siis ihme, että ahdistusvapaata haetaan ennätyslukemissa työkyvyttömyyseläkkeistä.
Muistan hetken, kun piti itse alkaa löytämään ratkaisuja vuotuisen viidentoistamiljoonan euron työkyvyttömyyseläkkeiden pois parantamiselle. Se vaati uudenlaisen työskentelytavan löytämisen, jossa ihmiset eivät enää rasitu samalla tavalla. Ensin maksettiin miljoonia konsulteille, vaikka ratkaisu oli lopulta etäkohteesta ”turhaan naamannäyttelyyn” autolla haetun työkaverin ystävälliset sanat, jotka ratkaisivat koko yhtälön. Lopulta hinta oli pullakahvit ja työkaveriin tutustuminen. Jossain kohtaa siis auto vain lensi puiden läpi metsään ja katosi sinne. Kysymys kuuluu, miksi kukaan ei mennyt edes katsomaan.
Miksi näin? Hiljaisuus on suorittamisen ja selviytymisen maailmassa välinpitämättömyyden palkinto. Lapsena koetut traumat estävät hyväksymästä pahoinpitelyn jatkumista aikuisena, joten omaa heimoa etsitään. Useimmat sen löytävät kuitenkin jostain muualta, kuin työpaikalta. Kuten harrastusten parista. Voi vahvojen kuntosali sentään. Koitapa löytää fyysisesti kyvykäs ihminen, joka ystävien ympäröimänä, kärsii tahdonvoiman puutteesta ja kuuluisasta klassikostamme, masennuksesta. Sitä odotellessa…
Olen usein ihmetellyt sitä korvaamattomuuden aiheuttamaa johtamislamaannusta.
Virheiden oikaisu pysähtyy yksilön mukamas tärkeyteen. Eräs toinen ystävä aikanaan pyysi minua laittamaan sormen vesilasiin ja katsomaan, jäikö sinne reikää, kun nostan sormeni pois. Se on yllättävää, miten nopeasti sinut korvataan. Eikä kukaan hetken päästä edes muista sinun olemassaoloasi tai niitä lukemattomia urotekojasi. Sääliksi käy, kuten oma esimieheni minulle aikanaan sanoi, uhrauksien huuhtoutuessa vessanpönttöön. Hetkeä aiemmin omistajat olivat jakaneet miljoonaosingot työstä, josta palkinnoksi jaettiin potkuja. Pomoni sai lähteä. Olemme ystäviä tänäkin päivänä, mutta koskaan emme lakkaa muistelemasta kokemusta ja hämmästelemästä ihmisen ahneellista tyhmyyttä. Tasan ei mene nallekarkit. Tässä on iso opetus energian suojelemisesta ja parempien sopimusten neuvotteluosaamisesta. Myös ennen kaikkea itsesuojeluun kykenevästä itsetunnostasi, joka ei ota lahjuksia saatanalta. Juu, elämän pituinen oppimispolku, sekä kehitykseen tähtäävä nöyryys ja silleen. Mutta ei ikinä koulukiusaajien hyysääminen.
Tiesitkö, että omaisuus voi kadota ammattitaidon puutteeseen, koska vakuutusyhtiön suojeluohjetta ei noudatettu. Vahingon välttämisessä vain yhdellä asialla on lopulta merkitystä. Osaako ihminen asiansa. Koska, millään sopimuksella ei ole väliä, jos vahingonaiheuttajalla ei ole varaa maksaa menetetyn omaisuuden korvaamista. Kaikki meni, eikä senttiäkään saada revittyä mistään. Sinänsä harmi tämä oikeusvaltioaika. Ei voida edes myydä vahingonaiheuttajan elimiä, pieneksi korvaukseksi menetyksistä. Vahingonaiheuttaja sen sijaan jatkaa potkujen jälkeen elämäänsä mukavasti ja valtion tuilla, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Siinä mietittävää omistajaohjaukselle, kun riskienhallinnasta seuraavan kerran puhutaan. Vai mitä se ministeriön tyyppi sanoi luennon jälkeen vahingossa puoliääneen.
Vankilat ovat edelleen syyttömiä neroja täynnä ja nykyään nekin yksiölliset keittiöt ovat omalla saunalla varustettuja. Toista olisi, jos vahingontekijä olisi sattunut syntymään vaikkapa Myanmariin. Terveisin, iloinen veronmaksaja.
Tiesitkö, että ensimmäinen tekstiviesti lähetettiin tasan 33 vuotta sitten.
Nykyään niitä tulee korkeintaan suoramarkkinointia tekeviltä yrityksiltä, joilla jäi vahingossa automaattinen jälkimarkkinointi päälle, sieltä ysärin kultaisilta vuosilta. Kukaan ei vaan enää kaikessa rauhassa tarkastele niitä laskuja, AI robottien hyväksyessä automaattisesti vain laskut maksuun. Tekoäly ei osaa analysoida laskun oikeellisuutta ja palvelun tarpeellisuutta. Kuinkahan moni syytön reppana on saanut yt-kenkää vuosien varrella, vain turhien laskujenmaksun aiheuttaman kassavajeen takia. Maksuun vaan. No, älä huoli. Vielä vähemmän laskujen sisältöä tarkastelee ihmisreppana, joka ei ole tehnyt tuottavaa työtä enää vuosikausiin. Toki loisinut kahden työnantajan väliä, tupla liksaa nostaen ja onnistunut tässä pitämättömillä sairaslomille kikkaillen, aina kiinni jäämiseensä asti. Ei siis pidä ihmetellä sijoittajan halua korvata mitään tuottamaton ihminen robotilla, niin äkkiä kuin lainsäädäntö suinkin mahdollistaa. Voi Elon sentään, jokohan sieltä kohta tulisi seuraavan sukupolven ihme GAI, joka tuottaa ihmisille robottien Ikean. Sieltä voi jokainen sitten hakea nolla korkoisella pikaluotolla, juuri sopivasti koodatut, joka kodin puuha petet ja lissut imemään tyhjyys elämästä. Jotta kenenkään ei tarvitse nostaa enää sormeakaan, nautintojen luvatussa maassa. Muutaman joulun jälkeen, voidaankin jo varmaan kaikki lähteä starlink ohjatulle teslamatkalle lähikauppaan. Katsomaan retinan tasoisilla virtuaalilaseilla, mitä se robolissu oikein valitsee meille syötäväksi. Käsky kun oli, että yllätä mut. Pikselitarkkuuden ansiosta aivot eivät enää erota virtuaalimaailmaa todellisuudesta, joten jokainen voi huoletta olla oman elämänsä superihminen, lentelemässä Matrixin luvatussa maassa.
Meille, ketkä eivät ole valmiita luovuttamaan.
Suosittelen oman elämän auditointia. Joskus kirjoitin kysymyksen, onko mitään surkeampaa, kuin sairas ihminen? Ehkä köyhä ja sairas. Lisätään tuohon kurja. Ehkä vielä työtön ja yksinäinen, likainen, haiseva ja koditon. Listaa voidaan jatkaa, mutta eiköhän tämä riitä jo tässä kohtaa. Suurin osa ihmisistä kuolee sairaalla kiireellä, menossa ei mihinkään. Juoksemassa hautaan laulamaton laulu rinnassaan.
Hahaa, minä en. Soitin juuri tuoreimman lauluni, vielä miksaamattoman version autossa treenien jälkeen ystävälle ja tämä oli siitä aivan liekeissä. Hän kuuli kaikki suomalaiset hitit päässään, mutta tuoreella ilmaisulla. Vieläkö on jotain uutta ja raikasta mahdollista tehdä. Ai, että. Julkaisu tapahtuu uutenavuotena. Vihdoinkin tuosta elämänpituisesta unelmasta tulee totta. Biisin nimeä en vielä paljasta, sen saat sitten lukea erittäin kauniista kansigrafiikasta, jonka piirsi toinen hyvä ystävä. Mutta yhden lupaan. Lauluja tulee loputtomana virtana, elämästä ja rakkaudesta. Ainakin hamaan loppuun asti.
On vaikea itkeä itsensä uneen, kun ei elämän innoltaan malttaisi mennä nukkumaan. Seuraava päivä tuo mahdollisuuden säveltää lisää elävöittävää musiikkia ja soittaa sitä ystäville. Treenata itsensä piirun lähemmäksi maailman vahvinta. Kirjoittaa seuraava kirje. (Naputtelu sujuu mutten aika lailla paremmin, kuin aikanaan aloittaessa). Sivut seuraavaan kirjaan tulevat kuin itsestään. Elämä on kaikessa karuuden lyhykäisyydessään kaunista. Taidanpa soittaa ystävälle ja sopia seuraavan podin ajan kohdan. Naapuri hymyilee ilmeikkäästi tervehtiessään. Hmm, vaimo taisikin olla melko äänekäs illalla…
Niin, elämä on parhaimmillaankin epäreilua, vaarallista ja vaikeaa. Mutta mieluummin mietin sitäkin tehdessäni seuraavaa ennätystä, ystävien kanssa seuraavaa liikettä suunnitellen.
Oma tyttäreni halasi ja sanoi, onneksi mun isi ei kuole koskaan.
Sitten käytiinkin keskustelu siitä, että jokainen täältä lähtee aikanaan. Tänään, huomenna ja viimeistään lopulta. Isillä on vain yksi tärkeä ajatus. Se, että sinä lapseni pärjäät, kun isiä ei enää ole. Kauhistus ja itku. Ei, ei , minun isi ei kuole koskaan.
Muistatko tyttäreni sen leinojanakuninkaan hetken, jossa Mufasa opettaa pikku Simballe elämän kiertokulkua. Leijonat syövät antilooppeja ja kun leijonat kuolevat, heistä tulee multaa, josta tulee ruohoa, jota taas antiloopit syövät. Näin se elämä menee.
Hetkeä myöhemmin pääsen käymään saman keskustelun tyttäreni kanssa, kuin oma isäni opetti lastenkoti aikana minulle. Sinä yhtenä teinivuotena, kun isäni oli elämässäni. ”Isi, saanko mennä kioskille?”. Totta kai rakas tyttäreni, nythän on sunnuntai ja namipäivä. Tyttö teki samoin, kuin minä tein. Jäi seisomaan paikalleen. Odottamaan jotain. No, odotin hieman, nautiskellen hetkestä ja kysyin, mitäs sinä siihen jäit seisoskelemaan, eikös sinun pitänyt mennä kioskille? Tyttö vastasi, ”niin mutta kun”. Niin mutta kun mitä? ” Saisinko rahaa kioskille?” Ahaa, vai sellaista mietit. Minä kun luulin, että haluat vain käydä siellä kioskilla. Ai, että rahaa pitäisi saada.
No, mistäs se raha tulee. ”Isin lompakosta”. No, mistäs se raha isin lompakkoon tulee. ”Isi saa palkkaa”. Aivan, katsos, isi on tehnyt paljon työtä sen rahan eteen. Ja nyt sinä vain pyydät ojentamaan sitä rahaa. Miksi isi nyt haluaisi luopua kovalla työllä ansaitsemastaan palkasta. Mitäs isi saa. ”Hyvää mieltä”. Se ei aivan riitä rakas tyttäreni. Elämässä ei saa sitä mitä haluaa, vaan sen mitä ansaitsee. ”No voisinko jotenkin ansaita namirahat”. Nyt tyttö puhut viisaita. Isillä on tässä töitä tehtävänä ja kotona pitäisi siivota. Tiskit koneesta kaappiin ja uudet peseytymään. Roskat roskiin, uusi pussi tilalle ja roskat taloyhtiön jäte-asemalle. Kissanhiekat pitää vaihtaa ja viedä samalla roskiin. Ei mennyt kauaa, kun tyttö oli ansainnut viikkorahansa. Voi sitä riemua ja maukkautta, itse ansaituista työn hedelmistä. Tällä kertaa yhdellä ratkaisevalla erolla. Niitä nameja on vieläkin varastossa, koska niitä ei tällä kertaa syötykään kaikkia kerralla. Niistä oli tullut arvokkaampia. Raha oli saanut merkityksen.
Lue nyt hyvä ihminen se Babylonin rikkain mies, jos et ole sitä vielä tehnyt.
Muista, sinusta on, usko siihen.
t. Antti