Johtajan kirje
Kiitos tästä viikosta. Mitä opin työstä ja elämästä.
Oletko koskaan nähnyt, kun käärmettä yritetään työntää putkeen. Ottaen huomioon se tosiasia, että kyseessä on pelkkää lihasta oleva pötkö. Ei tämä tehtävä onnistu, mikäli otus ei sitä itse halua. Toki voit teipata otuksen kauttaaltaan ja tehdä siitä suoran pötkön. Mutta yritäpä tehdä koko prosessi satuttamatta kyseistä elukkaa. Mielenkiintoiseksi tämä menee siinä kohtaa, kun kyseessä on myrkyllinen käärme. Sitä piikkejä sisältävää suuta nyt vain kannattaa kontrolloida ihan koko matka, ilman hetkenkään huomion herpaantumista. Silti liiallinen suunnittelematon itseluottamus kostautuu, kuin Stevelle aikanaan.
Tuo myrkky tuo sellaisen lisän keikkaan, että ei tarvitse enää toista kertaa asiasta muistuttaa.
Näin se menee silloin, kun asialla on riittävä tärkeys. Kuten EU:n tulevat yhteiset puolustusmenot. Hetki sitten oltiin säästämässä ja uhkailemassa jäseniä alijäämän vuoksi pihalle. Nyt annetaan lisää jättilainaa, ilman mitään takaisinmaksun velvoitetta. Se on jännä, miten olosuhteet muuttavat asetelmia. Äiti venäjä piti tällä kertaa tästä huolta, meidän kaikkien puolesta. Rajut tappiot rintamalla kuitenkin kertovat, että ei sielläkään aivan kartalla oltu. Monta asiaa aliarvioitiin. Ei pidä luulla mitään. Ukraina halusikin puolustautua. Vaikka kirveellä, jos ei muuta ole.
Olen itsekin syyllistynyt aliarviointeihin ja monta kertaa. Ei se aina ole oma vikani ollut. Kasvatus tekee meistä sellaisia kuin olemme. Ja ennen kuin alamme joskus ajatella ihan itse. Sitä kuppia vain täytetään alusta asti. Ja ennen kuin alat hieman rajoittamaan, mitä sinne päähäsi saa liukua, olet vaarassa. Ei siis ole aivan sama, mitä päähämme päästämme. Oma tarina on viisikymmentä prosenttia kokonaisuudesta. Kunnes todistajat alkavat kertomaan samaa. Tarpeeksi monta muuttumatonta toisistaan riippumatonta tarinaa ja totuus alkaa paljastua. Vankilat ovat syyttömiä neroja täynnä. Kukaan ei synny rasistiksi.
Kuten kävi isä vainaan kanssa. Kävimme monta kertaa riistapolulla ampumassa. Kerran kotiin tullessa putsattiin asetta Hyrylässä Metsontien parvekkeella. Isä sanoi yhtäkkiä, että katso poika, siellä menee mustalaisia. Sitten isä antoi kiväärin minulle ja sanoi, katso poika mannea ainoan hyvän maiseman läpi. Kyseessä oli kiikaritähtäimen ristikkokuva. Mietin vasta aikuisemmalla iällä, miten sairaasta kokemuksesta tuossa oli kyse. Elin herkkää kehitysaihetta. Tämä oli se yksi vuosi lastenkotiaikaa, jona sain isän takaisin elämääni. En ollut ryssimässä tätä mistään hinnasta. Sitten vuoden sisään tästä, hän kuolla kupsahti. No, siinä lepuutin kiväärinpiippua parvekkeen kaiteen päällä ja tähtäsin kadulla kävelevää mustalaispariskuntaa ladatulla kiväärillä. Olin tällöin juuri täyttänyt kolmetoista. En siis missään vastuussa tilanteesta. Olihan se jännää aikaa. Varsinkin, kun kyseessä oli kerrostalo, keskellä tiheästi asutettua kaupunkia. Kävi siinä naapurikin viereisellä parvekkeella tupakalla. Kauhistelun sijaan, isä ja naapurin isäntä naureskelivat yhdessä asialle. Ei olisi itselle tullut mieleenkään kyseenalaistaa isän käskyvaltaa siinä hetkessä, ei mitenkään. Tilannetta tietenkin helpotti se tosiasia, että isä oli tunnettu poliisi, joka myönsi aseenkantolupia pääkaupunkiseudulla. Niitä aseita oli myös isällä paljon. Pääsin ampumaan legendaarisella magnum 44 käsiaseella, vaikka hetken isä silloin empi, että pysyisikö kyseinen potkija minulla edes käsissä. Hän kyllä muistutti, että vaikka likainen Harry ampui juuri yhdessä katsomassamme elokuvassa kyseisellä aseella, ja vain yhdellä kädellä, niin minun ei sitä kuitenkaan kannattaisi yrittää. Siinä kävisi huonosti. Minä ammuin kahdella kädellä ja silti potkaisu säikäytti niin, että en sen jälkeen ole kyseisellä aseella ampumisesta enää haaveillut. En kertaakaan. Kävimme myös jo lakkautetun Hyrylän ilmatorjuntarykmentin ampumaradalla paukuttamassa rynkyllä sarjaa useamman kymmenen kertaa. Olin siis armeijaan mennessä jo rynnäkkökiväärin kokenut konkari. Ase oli tuttu. Sitä kouluttajat ihmettelivät. Miten osasin purkaa ja kasata rynkyn heti ja niin nopeasti. No, asialla oli syynsä. Arvatkaahan hyvät lukijat vaan, uskoiko kukaan lastenkodissa näitä kertomiani tarinoita. Isällä kaikki armeijan kevyet aseet ja elokuvista tutut sankaripyssyt kotona. Minulle naurettiin. Höpö höpö. Kuten aika monelle sairaalle jutulle viitataan kintaalle, koska tarina kuulostaa liian naurettavalle ollakseen totta. Lapsen tarinaa kannattaa kysyä uudestaan. Jos tarina ei kertatoisen jälkeen muutu pienintäkään yksityiskohtaa myöten, on syytä alkaa tutkailemaan tarkemmin. Vaikka setä pitikin kauan kadoksissa ollutta veljeään huippuälykkäänä seuramiehenä ja kunnioitettavana viranomaisena. On totuus taustalla tarua ihmeellisempää. No, rauha isukin sielulle ja kiitos, että sain syntyä. Annan myös sedälleni anteeksi. Ymmärrän täysin, että tasoni ei silloin aikuisuuden kynnyksellä kirvoittanut haluamaan minua perheeseen. Näyttihän se varmasti erikoiselta. Ja minä tyhmältä. Eikä urheilumenestyksessä tietenkään äitini tyttönimeä voinut mitenkään yhdistää perheen nimeen kunniaa tuomaan. En jäänyt kysymään, että mitä hän tällä tarkoitti. Pitää kuitenkin ymmärtää, että en ollut käynyt peruskoulua ja osaamisessa oli suuria aukkoja. Ja vaikka Forest Gump oli tarina ”ei niin viisaasta miehestä”. On se silti yksi lempi elokuvistani. Hyvä opetus alas polkemisesta. Onneksi ylioppilas sensorit, yritysjohtamisen kouluttajat ja osakkeenomistajat olivat erimieltä. Loppu on palkittua historiaa.
Perusvirhe tuossa oli kuitenkin olettamus, että toinen jää kuuntelemaan solvauksia. Onneksi tiedon määrä ei ole älykkyysosamäärän ja oppimiskyvyn mittari, millään tavalla. Samaa sanoivat hallinto-oikeuden ylituomarit, kun heitä kävin kouluttamassa.
Sanot, että haluat elää hyvää elämää ilman turhaa draamaa. No, pysy ainakin erossa heistä, ketkä draamaa elämääsi lisäävät. Ei maksa mitään.
Keskustelin äidin kanssa automatkalla töissä.
Äiti pyyteli anteeksi, että ei pystynyt antamaan lapsilleen ydinperhettä. Olen antanut anteeksi. Mutta tosi asia on se, että tarinat isän sadistisesta väkivaltaisuudesta vetää vertojansa, mille tahansa kauhuelokuvan palkitulle elokuvakäsikirjoitukselle. Olisi tullut Juha ukille takuulla seuraava Jussipatsas kirjahyllyn reunalla. Edellisestä olikin jo aikaa, kun tuntemattoman sotilaan elokuvan käsikirjoituksen hän kirjoitti yli kolmekymmentä vuotta ennen syntymääni ja tätä äidin kauhunaikaa. No jaa, ehkä en kirjoittaminen jää minulle. Hmm, sitäköhän tässä ollaan harjoiteltu kaikki nämä kirjoittelun vuodet.
Äiti kertoi, että hänellä oli tapana ottaa siskoni syliin, kun isä alkoi nyrkkeilemään tämän naamaa kohti. Isä huusi ”laita se tyttö pois sylistä, jotta voin paremmin lyödä sinua”. Eräänä iltana isä hirtti miehistövyöllä äidin eteisen naulakkoon. Ja vain naapuripariskunnan väliintulo esti pahimman. Todistajia siis löytyy. Liekö ovat enää hengissä. Naapurin isäntä oli hieman pelännyt temperamenttisen isämme väkivaltaisuutta. Mutta tällä kertaa hän ei enää perääntynyt. Hän oli haastanut isäämme miettimään, että millä hän selittää jäljet äidin kaulalla ja hysteerisen itkun, kun hän soittaa poliisit paikalle. Oli ne sitten, kuinka tahansa virkaveljiä, käry käy. Tämä oli saanut isän perääntymään. Ai, että. Kysymyksen voima. Yövyimme naapurissa tuon kyseisen yön. Tämän jälkeen emme enää koskaan palanneet isän asuntoon, kuten äiti sitä kutsui. Kun aiemmin asunnolle oli ollut joku tulossa vierailemaan ja isä halusi estää äitiä kertomasta mitä siellä oikeasti tapahtuu. Isällä oli silloin tapana käydä taputtelemassa virka-asetta jääkaapin päälle olevassa kaapissa. ”Muista vaimo kulta, mikä minulla on täällä”. Revolveri oli usein esillä. Näin isääni seuraavan kerran lastenkodissa yli kymmenenvuotta myöhemmin. Isällä oli aivovaurio, joka äidin ajatuksissa aiheutti kaiken pahan. Isä kuoli vuotta myöhemmin. Oli siihen aikaan vielä liian lapsi kysymään, mistä kaikki oikein johtui. Isä yritti kyllä, mutta natsikomentaja ei paljon anteeksi pyytele.
Mustalaisten tähtäilykokemuksista jäi alitajuntaan ennakkoluulo.
Olin vuosia myöhemmin tilanteessa, että olin johtavassa asemassa. Piti palkata paljon ihmisiä. Kerran paikkaa haki romanimies. Minut valtasi kauhistunut tunne, kun työhuoneeseeni ohjattiin mustalainen. Nousin seisomaan. Olin valmis puolustautumaan. Mies kuitenkin tuli reippaasti käsiojossa luokseni ja pyysi saada puristaa kättäni. Hän kertoi, että en saa säikähtää lujaa puristusta. Se kuvastaa hänen työmoraaliaan. Puristus oli poikkeuksellisen luja. Vedin jo siihen aikaan maasta yli kolmesataa kiloa, joten tiedän mistä puhun.
Alun häkeltymiseni jälkeen, saimme oikein mukavan ja rehellisen keskustelun aikaiseksi. Kerroin hänelle kokemuksistani ja ennakkoluuluistani. Hän ymmärsi oikein hyvin. Hän puolestaan kertoi kulttuuristaan ja yksilöiden eroista. Keskustelussa hän kertoi oman tarinanansa ja isänsä taustat, joka sattui olemaan erään kaupungin päällikkö. Hän ei kuitenkaan ollut isänsä, kuten en minäkään. Hän oli saanut kasvatuksen, että miehellä on vain miehen sana. Ja jos siihen ei voi luottaa, niin sitten ei tarvita enää miestäkään. Tarinointi kuulosti kovin paljon ukki vainaan opetuksilta. Hän kysyi, että minä tarvitsen varmasti yhtä hyvää miestä ja tässä sinulla on sellainen. Sanat tulivat mieleen tuntemattomasta ja ajatuksiini alkoi piirtymään toisenlainen kuva hänestä. Asiaa helpotti se, että työkaverini isä, kertoi aikanaan, että jos manne tekee työtä, niin yleensä nämä ovat sieltä kovimmasta päästä tekijöitä. Alun kontrasti oli aika suuri. Hieman aiemmin katselin mannea kiväärin tähtäimen läpi ja nyt palkkasin töihin. Palkkausta kauhisteltiin aluksi muiden toimesta. Se on kuuluisan rikoskeisarin poika ja manne. ”Mitä sä oot Antti menny tekemään”. Tosiasia oli kuitenkin se, että tästä paljastui aivan ykkösmies. Sana piti ja kertaakaan ei tarvinnut häneen pettyä. Ei yhtään poikkitelaa, ei kertaakaan. Lähtisin koska tahansa hänen kanssaan töihin. Isä oli luultavasti virkansa puolesta tekemisissä aina vain tietynkaltaisten vähemmistöryhmän edustajien kanssa. Aivan samoin käy mille tahansa ihmisryhmälle, jos vietät aikaa vain pohjamudan kanssa. Siellä jää kaikki muut värit näkemättä. Kuten Helena mummi sen niin hienosti sanoi, ei pidä luulla yhtään mitään.
Se opetus, jonka jätät oppimatta, kiertää takaisin, kunnes opit.
Ihmiset eivät ole aina samoja ihmisiä, joina olet heidät oppinut tuntemaan. Muuta olosuhteita ja tuot esille uusia piirteitä heistä. Näin sanoi johtaja, joka istui ennen tilaajan puolella pöytää. Ja nyt kun on istunut palveluntoimittajan puolella, hän sanoo, että hän myöntää, että oli aivan samalainen riistäjä, kuin nykyiset ostajat. Jokaisen ostajan pitäisi siis elämässään ainakin piipahtaa katsahtamassa pienen riistetyn osaa hetken aikaa. Jotta ymmärtää miten satuttaa kiristämällä pientä palveluntoimittajaa. Tulisi ehkä hieman inhimillisempi ajatusmaailma. Tai sitten ei. Kuten eräskin suuri valtiollinen ostaja sen juuri totesi. ”Ei se ole meidän ongelmamme, jos markkinoilla tarjotaan työt itsemurha hintaan”. Tuota noin, joku taisi olla pois sieltä Hankenin tunnilta, kun markkinataloudessa luennoitiin konkurssin vaikutuksista töiden jatkumiseen. Kyllä se taitaa ihan oma ongelma olla. Ainakin töiden uudelleen järjestelyiden ajan. Mutta mitä sitä pienistä murehtimaan. Ainoa vain, että nyt takaisin palveluntoimittajaksi palaa se kenestä halusitte alun perin eroon, kun ei ole muita tarjoajia ehdolla. Että, onnea vaan. Riistokapitalismi se on mikä kannattaa.
Asenteet muuttuvat äkkiä.
Kuten lapsen vanhempi, joka puolustaa kuolemaan tuomittuja siihen asti, kunnes oma lapsi joutuu hyökkäyksen alle ja rauhaa rakastavasta, tuli murhaaja hetkessä.
Hyvinvointi on päivän sana. Pitäisi voida paremmin. Työpaikan pitää panostaa työhyvinvointiin. Tässä pitää ymmärtää, että kyseessä ei ole mikään tyky-päivä, vaan yrityksen hengen mukainen arki. Ja vain johtamisen tason noustessa sisäisen kohtelukulttuurin mukana, voi henkilöstön hyvinvointi parantua. Tämä kulttuuri käsittää joka ikisen yrityksessä työskentelevän ja siihen vaikuttavan ihmisen. Pienessä organisaatiossa on helppo tuntea ihmiset ja heidän oikkunsa. Kun organisaatio kasvaa, tulee ongelmia, ellei tasonnousua tapahdu myös elossa.
Kirje jäi sunnuntaina kesken, kun kuume iski pahasti. Näinkin voi käydä. Nyt onneksi jo huterasti tolpilla. Ei oteta siitä stressiä. Meillä on tasan yksi henkiriepu ja sen jälkeen ei mitään. Ehkä taivaspaikka, jos on tunnustanut Jessen omakseen. Ollaan silti kiitollisia, koska moderni lääketiede on pelastanut meistä jokaisen. Vai kuulutko siihen yhteen promilleen maailman ihmisistä, jotka eivät ole koskaan syönyt yhtään antibioottikuuria. Aivan, olisimme kaikki kuolleita ilman tutkijoita siellä bakteerimaljoillaan. Onneksi on sivistystä. Vaikka Ukrainassa ei ehkä tällä sodan hetkellä olla ihan samaa mieltä sivistyksen tasosta. Itsekin ihmettelen, että miksi ihmisapina ei ole oppinut olemaan sotimatta. Tai yhdistämään voimiaan suuremman hyvän puolesta. Syy on yksinkertainen. Ei ole vielä löytynyt tarpeeksi hyvää johtajaa yhdistämään resursseja. Juu, maapallo on iso pelikenttä, mutta kosmoksen miljoonissa valovuosissa vain ohikiitävä kaukainen välähdys. Tiesitkö, että maapallon uusiutumisvarat on tältä vuodelta jo käytetty. Sellaista kulutusjuhlaa me ihmiset vietetään. Siksi nytkin on hyvä aika viettää kahvitauko ja lukea tätä kirjettä. Kulutetaan hetki vain ajatuksia. Jos sieltä tulisi parempia ajatuksia, niin tiedä, vaikka tulisit vahingossa pelastaneeksi koko ihmisrodun, siinä hörppimisen lomassa.
Kuin käärmettä yrittäisi työntää putkeen.
Kuten jo alusta tiedät, se käärme ei sinne putkeen mene, jos se ei sitä halua tehdä. Lihaspötkö kiemurtelee ässänä ja kaksi kättä ei tule riittämään. Jos päästät irti, niin se puree sinua. Ja käy kuten sille Tik Tok gurulle Mumbaissa, joka ehti kuolla ennen kuin käärme saatiin irti valtimosta. Kävi niin ikävästi, että kuristaja boan torahammas upposi juuri ranteesta valtimon läpi ja käärme veti vielä kiepit käden ympärille. Siinä pitää olla aika nopea, kun valtimo repeää. Tiedätkö kuinka nopea? No, henkeä uhkaava ulkoinen verenvuoto tulee tyrehdyttää ennen ilmatien varmistamista, sekä mitään muita hoitotoimia. Nyt vain kävi niin ikävästi, että hoitajille kesti tulla. Ja sen sijaan, että joku olisi tajunnut leikata käärmeen päästä poikki ja lopettaa vuodon. Yritettiin liian pitkään pelastaa molemmat. Käärme pelastui, mutta guru ei. Olihan melkoinen guru.
Katselin, kun isä yritti opettaa tytärtään tulevaan työntekoon. Homman pitää onnistua, jos meinaa tulevissa kesätöissä saada jatkaa. Nyt piti kokeeksi imuroida isompaa aluetta. Näystä tuli ensimmäisenä mieleen käärme, joka ei todellakaan halua tähän putkeen. Isä teki hyvää perehdytyksellistä pohjatyötä ja pisti sitten tyllerön töihin, aivan kuten pitääkin. Välineet olivat kunnossa ja olosuhteet muutenkin miellyttävät. Katselin siinä vartin verran sivusilmällä, kuin huonoa meemiä, jossa tyttö sahaa imurin suulakkeella katatonisesti samaa kohtaa lattiasta edes taas. Kuin odottaen, että paha uni menee pois, jos hän vain leikkii tekevänsä. Välissä hän katseli tekokynsiänsä ja räpytteli hautausmaa poseerauksellisesti irtoripsiään peilille. Mutta ilme oli sellainen, että naama ei voisi ketutuksesta roikkua enempää. Eikä tätä häpeilty näyttää. Isä huomasi tämän tilanteen hetken päästä ja kertoi, että tulee muuten kestämään aika pitkään, jos meinaa tuolla tavalla homman hoitaa. Kannattaa hieman enemmän siirrellä suulaketta ja ottaa osasto kerrallaan. Ihan kädestä pitäen näytettiin miten. Perehdytys oli hyvä. Sama sahaaminen jatkui. Ei auta kuin isukin perehdyttää uudelleen. Nyt kerrattiin, että kun tulee siirrettäviä esineitä, ne siirretään ja sitten imuroidaan alta ja siirretään takaisin ja jatketaan matkaa. Saa ja pitää pyytää apua, jos ei itse pärjää. Ja sama katatoninen sahaus jatkuu. Isukki kehiin kolmannen kerran. Kaikki hetken helpotukset ovat käsillä ja taukojakin saa pitää. Vieressä on herkullista kuplajuomaa, on wc vieressä ja sohva, jolle pian pääsisi istahtamaan. Musiikki soi. Iloisia ihmisiä ympärillä. Tytön naama silti kurtulla, kuin auringossa ahavoituneen mongolikerjäläisen suojaamatta päivettynyt iho. Hyvin kyllä peittyi japanilaistyyliseen animekalkki muotinaamioon, jota kai tämän päivän selfiekelposeksi meikkaukseksi kutsutaan. Mutta Katatonia ei valehtele. Pelkään pahoin, että isin yritykset kasvattaa tyttö kesätyöhön tälle tulevalle kesälle, ei enää ehdi käärmeestä suorempaa tekemään. Olisi vain pitänyt aloittaa kovempi rakkaus jo paljon aiemmin. Kuten oma mummini teki. Ei tullut rahaa, ilman työtä. Ei koskaan. Ei kertaakaan. Raha piti ansaita. Hyvä kysymys kenelle tahansa, joka pyytää sinulta rahaa. Miten ajattelit ansaita sen?
Kun huomista ei ole luvattu.
Ei ainakaan kannata istua tekemättä mitään. Tämähän on se syytetyn ensimmäinen puolustus ”en mä ole tehnyt mitään”. Niin, sekin on rangaistavaa, jos joku on avun tarpeessa. Varsinkin, kun olisit voinut tehdä paljonkin. Kysymys kuuluu, että mitä teet seuraavaksi. Jos et itse tiedä, niin pyydä apua. Se on johtajan kolmanneksi tärkein tehtävä. Koota tiimi ympärille, joka osaa tuottaa sen mitä tuottaa pitää. Jos olet isommassa yrityksessä, se tarkoittaa osaavia ja suorittavia työkavereita. Joka ei eroa yksinyrittäjälle muuten, kuin työkavereiden juridisen työllistymismuodon asetelmassa. Työntekijä, yrittäjä. Molempia yhdistää tosi asia, että tuottaa pitää. Jos ei mitään edistystä tapahdu, niin mikä estää. Siinä hyvä pohdinta. Yleensä syy on jotain hyvin inhimillistä.
Sinusta on, usko siihen.
t. Antti