Johtajan kirje
Kiitos tästä viikosta. Mitä opin työstä ja elämästä.
Somessa kiukutellaan laitoshoidon kurjuudesta. On tullut otetuksi talteen, vasten tahtoaan. Kiitollisuutta ei ole, koska syy huostaanottoon on omassa valitussa käytöksessä. Ei suinkaan elämän kurjuudessa. Tahdonvastainen hoito on yleensä kurja kokemus. Paitsi jos tajuaa kuolevansa ilman sitä. Ehkä sitten otetaan vastaan. Toista se on heillä, ketkä nauttivat, lämpimän sängyn tuomasta mukavuudesta. Muistan elävästi itsekin, miltä tuntui laskea pää puhtaalle tyynylle, kun hiljaisuus koitti klo 22.00. Päälle tulee sellainen uskomaton palkinto, että joku aikuinen valvoo untasi, ettei kukaan aiheuta häiriötä. Juoppojen örvellys loistaa poissaolollaan ja uni maistuu oudon eteeriselle. Päälle tulee taika jääkaappi. Se täyttyy itsestään ja ruokaa saa viisi kertaa päivässä. Ei voi Klonkun todeksi uskoa. Sitten tulee varsinainen jymypaukku. Saat uudet vaatteet ja hammastahnaa. On siis sukkaa, takkia ja puhdasta hammasta. Lääkäriin pääsee kyydillä ja lääkkeetkin ilmaantuvat naaman eteen. Samanlaisella taikatempulla, kuin ruoka ilmestyy jääkaappiin. Ai, että. Tiesitkö, että kävelemään tottuneelle tuo sairaankuljetuskyyti on aika kiva juttu, varsinkin kovassa kuumeessa. Ei tullut edes mieleen kiukutella. Kun tämän päivän somea tarkastelee, tulee huomanneeksi kaikenlaista surkastumista, jota ei vielä muutama sukupolvi sitten tunnettu ollenkaan. Kun suurtalousgeenimanipulaatio tuottaa ruokaa yli maailman tarpeiden ja aika ei mene ruuan etsintään. On suuri vaara masentua. On liikaa aikaa miettiä lorvehtimistaan. Kun yksi lapsi huutaa jossain turvallisesti pleikka 5.sen sometykkäysangstiaan, jossain toinen itkee pommisuojassa. On meillä vielä opittavaa. Mistä löytää ja monistaa mummot, jotka vievät lorvehtijat halkoja hakkaamaan. Kalastamaan ja perkaamaan. Siinä kysymys.
Tämä on kiitos sinulle, joka teet hyviä tekoja ja maksat veroja.
Vaikka valtiovallan rahankäytölle ei voi hylättyä parempaa arvosanaa antaa, eikä sen enempää kiitosta. Joutuu nöyrän kiitoksen aina antamaan heille, ketkä varsinaisen yhteiskuntamme rakentelutyön tekivät. Tuotakaan velkaa emme koskaan pysty maksamaan takaisin, itsenäisyydestä puhumattakaan. Kyllä nyt mummot ja vaarit kääntyvät haudassaan tämän päivän haureille ja hupivelkaantumiselle. Yritetään silti.
Eilen laskin arkun hautaan, vaimoni isoäidin hautajaisissa. Selväksi on tullut, että kyseessä oli kovin tärkeä ihminen. Itsekin pääsin häneen tutustumaan, kun oli vielä vanhaa ihmistä jäljellä. Kovia elämässään kärsinyt sota-ajan lapsi, joka teki työtä ja piti huolta. Jotain, mikä kaikuu nyt ikuisuuteen. Tuli siinä sitten annettua monelle hyvä koti ja kasvatus. Annettua kaikkensa. Kaikki eivät tietenkään arvostaneet lahjaa ihan siihen laajuuteen, minkä se olisi ansainnut. Mutta noinhan se menee. Osa arvostaa, osa ei. Myös omalle puolisolle tämä mummi oli pelastus monella tapaa. Kodittoman Shangri-la. Kuten oman mummini lettupannut aikanaan. Mummit ovat tärkeitä, varsinkin heille, ketkä eivät lastenkotiin päässeet. Eräät vaimoni sanat jäivät kaikukaan mieleeni. ”Ei olisi tullut mieleenkään perseillä mummin luona”. Sen verran arvostusta tuo huolehtiva rakkaus loi ympärilleen. Ainoa auktoriteetti, mitä terve kaipaa, elääkseen normaalia elämää. Rakkautta ja rajoja. Mitäpä siinä nyt muuta voisikaan, kun kuulee ensimmäistä kertaa sanat, mitä haluaisit syödä tänään. Vielä ihmeellisempää on se, että niitä grillikylkiä oikeasti valmistettiin ja nautittiin tunnelmavalaistuksessa ilon ja naurun saattelemana. Elämä on hyvää, elämä on hyvää. Maailman murheet ovat hetken aikaa vain kaukainen haiku ja viinanperkhele ei pääse tätä iloa pilaamaan.
Ne näyttävät naamaansa, ketkä kehtaavat.
Mummilla on yleensä sellainen vaikutus, että selkä suoristuu. Tai ainakin pitäisi olla. Kuten vapaaottelun mestari Brock Lesnar sen niin hienosti sanoi. ”Jos joku tulee sanomaan, onpa siinä niin kohteliaita lapsukaisia” voin tuntua ylpeyttä omasta jälkikasvusta. On siinä tehnyt jotain oikein. Brockista erikoisen tekee se, että hän entisenä showpainiammattilaisena joutui kuuntelemaan jatkuvia herjauksia lajinsa teatraalisuudesta. Ei kuulemma pärjäisi oikeassa tappelussa sekuntiakaan. Joten hän päätti käydä vapaaottelukehässä voittamassa, jotta ilkeät puheet ja epäkunnioitus lajia kohtaan loppuvat. Enää ei kukaan herjaa miestä teatteritappelijaksi. Tuossakin hieno opetus. Jos joku työkseen paiskii miehiä katosta lattian läpi. Voi olla, että se ei tunnu kivalta, kun se osuu omalle kohdalle. Kannattaa siis miettiä ainakin kaksi kertaa, ennen kuin epäkunnioitat toista ihmistä. Missä tahansa tilanteessa, vain ennakkoluulojesi vuoksi. Sivistynyt ei haasta riitaa. Mutta torjuu kyllä lyöntisi, kätesi murskaten.
Kuten laulun sanat sanovat, rakkaus ei ole puheita, vaan se on antamista. Huomiota, hoivaa ja hellimistä. Kun ystävä sanoo, tarvitsen sinua. Silloin autetaan, pyytämättä. Tosiystävyys on harvinaista, kuten rakkauskin. Rakkaus siis ilmaantuu paikalle. Tulee viestiä ja videota. Jaetaan iloja ja suruja. Suunnitellaan yhteistä ja rakennetaan parempaa yhteisesti. Murretaan säännöllisen epäsäännöllisesti leipää yhdessä. Ollaan hieman suojatummalla puolella maailman myrskyjä. Parempi tulevaisuus imee kovempaa, kuin menneisyyden traumat. Jotain, mistä jokainen ihminen haluaa nauttia. Kaikissa yhteisöissään. Viepä tuo työpaikalle. Tämä on siis yksi ja ainoa asia, joka erottaa menestyneimmät yhteisöt, vain työssä käyvistä. Kuulutko mukaan ja rakennat samaa palatsia. Vai käytkö vain leimaamassa kellokorttisi. Minulle on tälle jälkimmäiselle uutisia. Nurkan takana, ai tuo aivan uusia ulottuvuuksia tehokkuuden repimiseen. Ja vaikka vielä tänäkin päivänä jossain päin itämailla lause ” revitään selkänahasta” onkin sivistyneessä maailmassa laitonta. Tuo tämä uusi AI ulottuvuus takuulla orjuuden tunteen, tehottomuuteen tottuneelle reppanalle. Siinä miettimistä, oman kunnon kohennukselle. Lupaan, että aika hurja tyyppi kannattaa olla, jos meinaa vaikuttaa nokkimisjärjestykseen. Tämän päättää lopulta raha, joten kannattaa olla tuottava sijoitus. Taitaa päteä kaikkeen sosiaaliseen elämässä. Vai miksi sitä kutsutaan, jos toinen antaa, mutta toinen ei.
Herrat siellä norsunluu tornissaan.
Sanat yllättävät, koska en ole hetkeen niitä kuullut. Aihe herkistää, koska tämänkään organisaation ei tarvitsisi elää tuollaista hukkaan heittävää hierarkiaa. Varsinkaan, kun kyseinen työpaikka on nähnyt paremman ja elänyt sitä todeksi pitkän aikaa. Herää kysymys, mistä sieluntaantuma oikein johtuu. Lyhyt keskustelu avautujan kanssa ja totuus on ilmoilla. Iso organisaatio, turhia ihmisiä, turhien ihmisten päällä. Mitä hierarkkisemmaksi organisaatio muuttuu, sitä vähemmän siellä vietetään aikaa tutustuen ja jakaen. Ihmiset eivät tunne toisiaan, viisauksia ei jaeta. Uutta ei keksitä yhdessä. Kaikki sparraaminen puuttuu, muuten kuin kurinpidon muodossa. Ainoa kiitos mitä tulee, on hiljaisuus. Mutta auta armias luoja, jos jotain on mennyt pieleen. Silloin taivas repeää. Darth Vader osaa kyllä löytää uusia tapoja motivoida kiukuttelevia reppanoita.
Näin luotiin yhteisö, jossa pelko vie ja innovaatiot vikisee. Pomon kohtaaminen on kuuluisa stressitilanne ja ylemmän johdon tapaaminen, kuin paavin vierailu. Vaikka näiden ihmisten suusta, asia ei tietenkään ole näin. Mitään vikaa ei ole. On luotu suuri harha, jota ei kompensoida markkinoilla enää muuten, kuin ostamalla kilpailijat pois. Kannattaakin olla aivan helvetin iso, muuten joku vastuullinen jäisi vielä tunnistettavasti kiinni ja vastuuseen. Porukka on siis vain sen verran valmiita puolustamaan organisaatiota, että vihollisen tarjotessa euron enemmän tunti, vaihdetaan työpaikkaa kuin sukkia. Se siitä itsenäisyydestä.
Totuus löytyy reaktiivisuudesta, jos uskaltaa kysyä oikeat kysymykset. Totuus sattuu, mutta ottaisitko mieluummin keskitysleirin, kuin sinua puolustavat ystävät ja oma Spartalaisen heimon. Juu, toki siellä vaaditaan antamaan kaikkensa, mutta niin myös annetaan. Johtamaan pääsee se, kenestä on eniten hyötyä. Ei se, joka pomoa parhaiten nuoleskelee. Asema ansaitaan, kuten ystävän luottamusta ei horjuteta. Milloin viimeksi olet käynyt rehellisen keskustelun siitä, mihin olet menossa. Ja onko se ok?
Sinusta on, usko siihen.
t. Antti