Johtajan kirje
Kiitos tästä viikosta. Mitä opin työstä ja elämästä.
Mitä enemmän ympäristön vääryyksiä havaitsee, sitä enemmän oma rauha alkaa kiinnostaa. Jos tuon loman ympäristöstä käyttää viisaasti, niin jotain todella parempaa saattaa olla tulossa. Viisas rakentaa omia miniekosysteemeitä. Kuin lenkkipolkuja parempaan elämään. Vielä viisaampi rakentaa omavaraisuutta. Maatila, jossa on kaikki tarpeellinen. Vielä kun oppii tulemaan toimeen sillä mitä on, niin johan alkaa lyyti kirjoittaa. Tämä on tosin vain harvojen ja valittujen herkkua. Tällainen säännöllisen orjallinen rakentaminen vaatii jonkin syvemmän terveellisyyden diagnoosin, kuten autismin laajan kirjon lahjoja. Parempien kansojen ihannointia. Vai mitä sanoisit, jos onnistuisit kaikessa mitä teet, mutta sen hinta olisi pelkkää kaurapuuroa loppu elämä. Aivan. Kun selviytymisen suunnitelma vaatii pitkää euron tarkkuutta, ei ihmismielen mukavuuden halu tee palveluksia lopputulokselle.
Käy kuten mukavuuden haluisille työkavereille.
Se on jännä juttu mitä kaikkea voit oppia toisista ihmisistä, kun hieman muuttaa arjen rutiineja. Tai toisin sanoen luotte sellaista. Tein kerran itselleni lounasta töissä. Työkaverit olivat lähtemässä lounaspaikkaan, kun yksi heistä kävi etsimässä minua mukaan. Eipä onnistunut. Herkullinen spagetti ja jauhelihakastike oli juuri valmistumassa. Se muuten tuoksui hyvälle. Työkaveri oli kateellinen. Heillä oli ajelut edessä ja sitten kauhea kiire taas töihin. Suurin osa tauosta meni matkoihin. Kateus heräsi. Myöhemmin he tulivat porukalla kysymään, voisimmeko aloittaa lounaskolehdin ja minä valmistaisin ruuat. Kun teen sen muutenkin. Näin sovittiin ja aikaa säästyy. Olinhan jo aiemmin selittänyt itse valmistetun lounaan hyödyt.
Tosiasia oli se, että kilpaurheilija syö kuten pitää ja käy harvoin epäsopivalla lounaalla missään muualla. Täytyy tietää mitä suuhunsa laittaa ja oikean määrän. Taisi olla ensimmäisen yhteisen lounasviikon perjantai, kun valittaminen alkoi. Pitäisi keksiä lisää ruokia. Ei tällaista samanlaista pysty koko ajan syömään. Looginen keskustelu ei auttanut. Vaikka kuinka selitin, että ei siellä lounaspaikassa ole yhtään enempää raaka-aine vaihtoehtoja, kuin meillä täällä toimiston keittiössä. Opastus ei riittänyt. Kokeilu lopetettiin ensimetreille ja sain jatkaa ruokailuitani yksin. Sanomattakin on selvää, että kenestäkään paitsi yhdestä heistä ei ole koskaan tullut yhtään mitään. Olen tavannut heitä kaikkia, nyt toistakymmentä vuotta myöhemmin. Yhtä lukuun ottamatta, kenelläkään ei ole ollut raportoitavana mitään positiivista kehitystä omasta elämästään. Siellä on ainoastaan loppuun palamista, eroja, kädestä suuhun elämistä. Kukaan ei ole paremmassa kunnossa. Yksikään ei ole tippaakaan vahvempi fyysisesti tai henkisesti. Pulloon tai donitsiin on tartuttu surkeaa elämää turruttamaan. Täytyy muistaa, että olen tehnyt töitä isoissa organisaatioissa ja kohtaamisia on riittänyt. Kun joku viisas vitsailee, että menestys on vain harvojen ja valittujen herkkua, hän ei todellakaan vitsaile. Normaali psyyke ei kestä hernekeittoa kolmatta päivää kauempaa. Niin löyhään nautintoon meidät on ehdollistettu. Spartalainen nauraisi meille vatsa kippurassa, ennen kuin laittaisi orjaksi peltotöihin. Välillä sitä miettii, annettiinko ihmiselle mitään mahdollisuuksia sittenkään.
Mikä erotti tuon menestyjän muista?
Hän oli ainoa, jolle järkevä riitti. Harvinaista rotua, tällä pikahuumeen annostelun aikakaudella. Hän opetti suunnittelemaan asiat, pysymään suunnitelmassa ja katsomaan loppuun asti. Hän oli paras esimies koskaan. Yhteiset lounaamme loppuivatkin vasta siihen, kun aloin esivalmistamaan viikon ruuat kotona. Tästä sain häneltä kehuja ja palkankorotuksen. Toki aika ajoin hän joutui ruokkimaan kiukuttelevaa työlaumaa jossain lounaspaikassa ja silloin saatoin itsekin käväistä mukana. Ihminen kun on, myös sosiaalinen olento. Ja onhan se ihan kiva palkinto tarkan syömisen keskellä, ilmainen herkuttelu lounas. Ai, että maistuu hyvälle. Ansaitut lisäkalorit. Mutta äkkiä takaisin tuttuun ja tarpeelliseen. Katsos, suunnitelma vaatii tarkkuutta. Jos luulet, että ruoka on jotenkin vähäpätöinen asia, niin väärässä olet. Ihminen on vettä ja ruokaa.
Et ole mitään muuta. Vaan sellainen olento, joka päättää itse kehonkoostumuksensa, valitsemalla mitä suuhunsa pistää. Se pistämisen oikeellistaminen onkin sitten jo ihan toisen tason asioita. Harva ansaitsee herkkunsa. Se nyt vaan on kivaa, se herkuttelu. Roskaruoka on halpaa ja terveellinen olisi vielä halvempaa. Pitäisikö sitä muka jotain puntteja alkaa nostelemaan, siinähän voi vaikka lihakset alkaa kasvamaan. Kun on mahdollisuus olla mukavuudessa kylpevä ja nautiskeleva hurjastelija, niin sitä sitten ollaan. Ympäristö luo juuri sitä mitä sinun halutaan olevan. Vähemmän ajatteleva ja enemmän orjallinen työmyyrä. Jos et siis vielä ole pudonnut loisosastoon. Nykyisellä mallilla työkyvyttömyyseläke on vain yhden reseptin päässä toteutumisestaan ja sinne sinut halutaan. Markkinat kiittää. Enää ei naura edes spartalaiset. Puhumattakaan omista isovanhemmistamme. Siellä on katsottu kauhulla jo pitemmän aikaa. Ellei olla siirrytty jo ajasta ikuisuuteen. Kuten vaarina sanoi kuolin vuotellaan. Nyt tämä saa riittää, olen leponi ansainnut. Kahdesta sodasta selvinnyt ja sokeasta kävelykyvyttömästä vaimostaan omaishoitajana loppuun asti huolta pitänyt mies, oli todella sen ansainnut. Hänellä olikin tapana sanoa ”tarvittais taas yksi sota, että opittais tavoille”. Lastemme vuoksi toivon, että hieman lempeämmät keinot olisi riittävät.
Moni ansaitsee enemmän, kuin olisi ansainnut.
Ja nauttii enemmän, kuin olisi nautittavissa. Visa, pikavippi, karhukirje, maksuhäiriö. Vaihtoehtoja olisi ollut. Toiminta tapahtuu vasta pakon edessä. Siinä ero, kun mukavuudesta pitäisi luopua. Totta kai pitää muistaa olosuhteet. Harva elää yksin tai haluaisi elää yksin. puolisot ja lapset pitää ruokkia. Ja vain harva pitää huolta omista vanhemmistaan kotona loppuun asti. Tässä moni tuntee vihlaisun omassatunnossa. Jos ei ole liian kännissä tai krapulassa, pystyäkseen välittämään ympäröivästä maailmasta tuon taivaallista. Ikuinen vappu, siinä lääke pahaan mieleen. Ja aina voi hakea pahanmielen sairaslomaa, jos pomo vaatii tekemään töitä palkkansa eteen. Moni kertookin kotona ongelmistaan tavalla, joka ei ruoki ymmärrystä.
Kuten moni erehtyy luulemaan pomoa ilkeäksi, kun hän pyytää lopettamaan sen iltalehden selailun ja tekemään jotain hyödyllistä. Ai mitä. Haluatko todisteita. No niitä riittää. Mutta sitä ennen kerro, montako kehitysehdotusta olet siellä työpaikalla tehnyt viime aikoina, joista uskot jotain hyvää olevan tulossa. Aivan. Ja mikä estää? Silti valitat, kun asiat eivät parane. Mitään hyvää ei ole tulossa. Ehkäpä vain oma nimi siellä Yt kattilan äänestyksessä. Vai luuletko todella, että siellä mitään arvontaa järjestetään, siitä kuka lähtee. Kuten eräs ukki aikaan vitsaili. ”Suottaapi vain olla parempi ansaita paikkansa pomon silmissä”. Oletko ollut kannattava sijoitus? Kiukuttelijoita riittää, tuottajia vähemmän.
Olin kouluttamassa automyyjiä. Heidän johtajansa oli huomannut, että mitään ei tapahdu, ellei käsketä. Käyskentelin automyyntihallissa 45min ennen aloitusta. Paijasin autoja, lueskelin esitteitä. Istuskelin eri autoissa. Kukaan ei tullut edes sanomaan huomenta. Jostain kaukaa kuulin naurun remakkaa. kävelin lähemmäs katsomaan ja siellä perällä myyjät joivat aamukahvia erään tietokoneen ruudun äärellä. Mikäs muukaan kuin sosiaalisen median meemit ne ruudulla heitä naurattivat. Ostin sitten autoni muualta. Aivan, en ollut vain tulossa kouluttamaan heitä, vaan potentiaalinen ostaja. Katsos, he suuttuivat, kun toivotin hyvää huomenta ja kerroin, että meillä päin on olut tapana tervehtiä ihmisiä tällä tavoin. Kysyin vielä päälle, enkö minä näyttänyt siltä, että minulle kannattaisi yrittää autoa myydä. Mutta aika oli täynnä, koulutus oli juuri alkamassa. Ei paras aloitus koulutukselle, kun kiukku oli käsin kosketeltava.
Koulutus alkoi ja ensimmäinen kiukuttelija kysyi tuohtuneena ”mitä sä oikein luulet tekeväs täällä, mitä ihmettä me tehdään tällaisessa turhassa naaman näyttelyssä”. Vastasin hänelle kohteliaasti. Olette täällä sen vuoksi, että toimitusjohtajanne haluaa, että teette jotain muutakin työajalla, kuin selaatte iltalehteä. Varsinkin, kun asiakas astuu sisälle liikkeeseen. Tuli kovin hiljaista. Mutta ei vielä niin hiljaista, kuin hetken päästä tulisi.
Pyysin toimitusjohtajaa nousemaan ylös ja lausumaan tervetuliais sanat. Hän katsos istui tilan edessä, isossa tuolissa makoillen, eikä hänestä näkynyt kuin kengät. Melkein pystyin kuulemaan porukan ajatukset. ”Mitähän viisauksia tässä tuli ladeltua”. Loppu koulutuksesta meni jotenkin suoraselkäisemmin.
Tästäkin porukasta näki asenteen perusteella päivän aikana, kuka tulee onnistumaan ja kuka ei. Kun kyseisen liikkeen sivuja katselee, niin vain voittajien nimet siellä edelleen lukee ja verottajan tilasto kertoo loput. Voittajat ottivat onkeen koulutuksen parhaasta annista, kun ongelma oli se, että autoja oli kyllä myyty paljonkin, mutta asiakkaita tulee liikkeeseen liian harvoin. Paras myyjä kertoi, että hän oli jo vuosia soittanut asiakkaille perään ja kysellyt mitä kuuluu. Muut selasivat iltalehteä, kun hän kutsui asiakkaita koeajolle samalla, kun tuovat autonsa huoltoon. Kerrassaan nerokasta.
Tällä myyjällä oli tapana herjata iltalehden selailijoille, että se hemmetin puhelin ei edelleenkään näppäile itseään. Hän johtaa nykyään myyntiä.
Mitäs sinä näppäilet seuraavaksi.
Sinusta on, usko siihen.
t. Antti