Johtajan kirje
Kiitos tästä viikosta. Mitä opin työstä ja elämästä – ja miten organisaatiokulttuuri vaikuttaa siihen.
Yksi parhaimmista kasvattajaesimiehistäni lausui minulle nämä otsikon kuuluisat sanat. Olimme juuri saaneet tietää, että meiltä vaaditaan pian mahdotonta. Se oli hetki, jolloin ymmärsin, kuinka paljon työssä oppiminen ja oikea johtajuus vaikuttavat lopputulokseen. Myöhemmin olen nähnyt, että myös itsetunto työelämässä määrittää sen, kuka nousee vaikeuksien yli ja kuka jää kiinni vanhoihin malleihin.
Kukakohan mahtoi kyseiset sanat lausua aivan ensimmäisenä? Veikkaan ihan ensimmäistä pankkiiria, joka lipoi rasvaisia huuliaan, antaessaan rahanlainaajille ohjeita ankararampaan työn tekoon. Hän, joka oli tuleva parhaiten hyötymään tuosta ahkeruudesta. Korot pitivät siitä huolta ja vakuudet lopusta.
Luin somesta uutisen, johon itseni oli merkitty mukaan. Se kertoi siitä, että ainakin jonkun toisen mielestä tuottavaa työtä on onnistuneesti tehty. Ainakin luottamuksen herättämisen verran. Aivan parasta markkinointia. Niin sielulle, kuin tuotteelle. Siellä kysyttiin, kuka olisi paras heitä luotsaamaan. Ja yllätys, yllätys, ehdokkaitahan riittää. Tuossa on vain yksi ongelma. Ja se on se syy, miksi luen tyttärelleni opettavaisia kirjoja iltasaduksi.
Toinen toistaan paremmin itseään kehuvien korulauseet raikuvat.
Otsikon lause liittyy aikaan, jolloin kaikki oli hyvin. Silloin todella riitti, että töitä vain tehtiin. Ei tarvinnut vielä keksiä poppakonsteja, jotta rahat riittäisivät palkanmaksuun. Ne ongelmat tulivat vasta siinä vaiheessa, kun sijoittajille piti huonon tuloksen keskellä saada vielä lisää rahaa. Ei, ettäkö sitä olisi ollut jotenkin liian vähän. Päin vastoin, ei mahtunut tilille. Mutta sitä oli luvattu paljon enemmän. Ja eihän edellisten vuosien voitoista voi jättää mitään pahan päivän varalle. Kuka perkele sellaista nyt opettaisi. Ja pienen työntekijän elämä ei siinä rytäkässä merkitse mitään, kun omistajille täytyy löytää kymmenen miljoonaa välittömästi. Normaaliinkin työntekoon, johon harvat enää tänä aikana pääsevät, kuuluu lisäksi kaikenlaiset onnettomuudet. Päälle tulee ailahtelevien ihmisten kaikki ongelmat, kiukuttelut ja vaatimukset.
Annoin neuvon tälle luotsia etsivälle. Ja se kuuluu näin. Olen palkannut ja nähnyt lukemattomia luotseja, jotka lupaavat lampun loistavan kauas. Kuten jokainen parisuhdetta tai ruokaansa kerjäävä. Todellisuus paljastuu vasta kokemuksien myötä. Sitähän se elämä on. Joten voit vain kokeilla ja palata järkevään aikaan katsomaan tuloksia. Toki, sieltä tenniksen kisaajien parista löydät paremmin tenniksen pelaajia, kuin tarkkuusampujia. Että, jos pitää myydä jotain, niin mitä olet myynyt. Toki voit yrittää myös vaihtaa housusi leipään. Kuten eräs tietäjä valitsi, kun perusti yrityksensä nimen ulkomaisella kielellä. Jotta kansainvälistyminen olisi sitten helpompaa. Ainoa vain, että se matka jäi tekemättä. Ja kotimaassa ei oikein ymmärretä muuta, kuin suomea. Kaikki muu tuntuu jotenkin vieraalta. Pitkä miinus kertoo loput.
Parhaimmillaankin ollaan siis aina tekemisissä muuttuvien tekijöiden kanssa. Hipiä tottuu mukavuuksiin, nopeammin, kuin ehdit kissaa sanoa, ja vähemmällä pitää saada enemmän. Myös työnteossa. Voi sairasloma sentään. Hyvästä myyjästä tuli päällikkö ja myynti menetettiin. Yleensä ylityöllistetyt eivät etsi apua, enemmän aikaan saamisen kierroksia nostamaan, vaan omaa kuormaansa helpottamaan. Jos olet lukenut Aisopoksen iltasatuja omille lapsillesi, ehkä muistat tarinan kauppiaasta ja aasista. Kannattaa lukea.
Organisaatiokulttuuri paljastaa todellisuuden
Mitä tapahtuu, kun työyhteisöön pesiytyy ”mokeloita” ja luottamus katoaa. Voit luottaa siihen, että mokelo mokaa uudestaan.
Tämän jo tiesitkin. Olet tuon lauseen lukenut kirjeistäni vuosien varrella, sen verran monta kertaa. Ja totuus ei muutu. Kuten eivät myöskään ne intuitiosi värinät, jotka vaarasta hälyttävät. Ne ovat harvoin väärässä. Sitten sinä tulet väliin. Heikon itsetuntosi rippeet eivät pistä sinua tappelemaan tarpeeksi lujasti vastaan, kun väittely alkaa. Kuka ihmeessä antoi luvan kohdella sinua tuolla tavalla. Mihin katosi järkevä keskustelu. Aivan, jos lapsena jäi itsetunnon kasvatus saamatta, eikä sitä kukaan tehnyt välissä. Ei se edukseen käyttäytyminen mistään taikatemppuna ole sinuun laskeutumassa. Ainoa mokelon pelastus on tämä oikeusvaltio aika ja se tosiasia, että suurin osa työnantajista pelkää potkia sinua pihalle, kun rahaa ei ole riittävästi maksaa sinua laillisesti ulos. Mutta usko pois. Menestyvissä organisaatioissa ei ole yhtään kulttuuriin sopimatonta henkilöä, myrkyttämässä henkeä. Maksoi mitä maksoi. Ja usko pois. Yksi vuoden liksa ei meinaa mitään siinä, mikä rauha sillä ostetaan. Tulee mieleen tarina hurraavista työntekijöistä, kun heitä rasittavasta mokelosta vihdoin hankiuduttiin eroon.
Moni on hakeutunut luottamusasemaan, vain itseään turvatakseen. Onneksi tunne myös pari oikeasti hyvää ihmistä, turvaamassa heikompia. Mutta voi käydä myös niin, että siellä luullaan olevan jotenkin paremmin mokeloturvassa. Vaikka ainoa turvasi on harhaluulo, että nyt sinulle ei voi tehdä mitään kurinpidollisia toimenpiteitä. Jotain mikä olisi pitänyt aloittaa jo kauan sitten. Oletko ollut asemasi arvoinen. Kuinka käy luottamusäänestyksessä. Kannattaa olla varma. Muuten käy lopulta se, mistä ne hyvät työnsä tekevät työkaverit yrittivät kovasti jo alkuun varoittaa. Mutta kun ei kuunneltu. Kävi ensin huonosti ja sitten vielä pahemmin. Onneksi päivä paistaa myös risukasaan ja se mokelo lähti itse. Harva kestää kasvojen julkista menettämistä. Siihen voi aina luottaa. Aivan yhtä paljon, kuin siihen tosiasiaan. Että mokelo mokaa uudestaan. Aina vaan, kerta toisensa jälkeen. Sellainen se itsetunto on. Heikko pysyy heikkona, kun niin valitsee. Aika moni valitsee. Somessa on tosin helppo hakea vertaistukea, kun siellä on niin paljon sanavalmiita kärkkäilijöitä mokeloa tukemaan. Siellä tosin saattaa myös joku olla myös erimieltä kanssasi. Kannattaa vielä miettiä, mihin kaikkeen kannattaa lähteä mukaan.
Tiesitkö, että tuo erimielisyys on se mokelon paras paljastaja.
Vain luottavainen uskaltaa sanoa sanottavansa ja haastaa ajattelemaan asiaa laajemmin. Sitten käydään vaihtoehtoiset tarinankulut parhaan arvion mukaan läpi ja valitaan yhdessä se vähiten tuhoisa polku. Jos tähän ei pystytä, ei olla tekemässä yhteistyötä. Vain näyttelemässä sitä. Kun mokelo on mokaamassa, voit katsella vierestä. Ilkkua ja odottaa. Mutta oletko itse silloin yhtään parempi. Katsos, jos joku asia sieltä Aisopoksen tarinoista on hienoa, niin siellä opetetaan ajattelemaan paremmin. Silloin myös mokelo saa mahdollisuuden korjata toimintaansa. Joskus se käy vaikeimman kautta, mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Tämän sanoessani muistutan, että vankilat ovat edelleen syyttömiä neroja täynnä.
Vaikka puhutaan mokeloista, niin aika moni mokannut on myös noussut suosta. Yleensä ihan itse. Ei ole kauaa, kun juttelin erään mokeloksi itseään tituleeraavan kanssa. Hän kertoi, kuinka konkurssi oli iskenyt toisensa jälkeen. Kaikki on mennyt ja monta kertaa. Samalla hän esitteli uutta autoaan. Hän oli erittäin ylpeä siitä. Ja kyllähän se todella kiilsi komeasti, kesäauringon lainehtiessa puhdasta kylkeä pitkin. Hän silitti auton kylkeä ja tokaisi, kyllähän meillä kestikin päästä tähän. Miljoona oli maksettu konkkavelkoja ja silti oli lapset ruokittu. Hän ei yksinkertaisesti koskaan suostunut luovuttamaan. Kaiken maailman romuilla oli pitänyt välissä ajella ja monesti oli vitsaillutkin töistä sopiessaan, että tulen, jos auto kestää sinne asti. Yleensä illat menivät romua korjatessa, jotta pääsee aamulla takaisin tienaamaan.
Hän ei ollut mikään lihaksikas kaveri. Sellainen kirjaimellinen Mr. nobody. Mutta hänestä huokui se mitä hän lausui. ”En ehkä ole pelottavimman näköinen tyyppi, mitä vastaan tulee. Mutta vasara ja vahvat puremalihakset ovat antaneet olla aika rauhassa”. Ai, että. Ihailen niin tämän jäbän asennetta.
Tästä päästäänkin taas aiheeseen.
Liian monta kertaa olen nähnyt, että työt ovat tekemättä. Vastuu on jollain muulla. Ollaan kiireisen näköisiä, mutta kuljetaan mitään tuottamattomuuden kahdeksikkoa. Ehkä asema, hipiä tai pelot estävät olemasta vahva ja aikaansaava. Yleensä se on pelko. Joku korkeammassa asemassa oleva lyö kaiken paskaksi. Pelottelee ihmiset muottiin. Tästäkin on niin monta tarinaa, että taidan kirjoittaa kirjan. Ei niitä kyllä kukaan usko, mutta ainakin on hauskaa kirjoittaa. Ja vitseistä nyt muutenkin lukijat tykkäävät. Sellainen on puheen valta. Nauru on lääkkeistä parhaimpia. Mutta kovin petollinen, jos palaat naurun jälkeen maksamaan visalaskuasi ja tili on tyhjä. Muuttuu ilot yhtäkkiä takaisin tuttuun itkuun.
Uskomattomista tarinoista hyviä tekee se, että aina voi tarkistaa mistä on oikeasti kyse. Tuloslaskelmat kertovat oman osuutensa. Huonoa tulosta on turha yrittää selittää paremmaksi. Käy kysymässä kokemuksia, jotta ei tarvitse yllättyä, kun homma menee pieleen. Jos joku haastaa harrastuksenaan, niin todennäköisesti näin tapahtuu myös sinun kohdallasi. Ole valpas, mutta varuillasi.
Jälleen kerran täytyy kiittää opettajaonnea omalla kohdallani. Muuten olisi polku ollut paljon huonompi. Rafu, Ilkka, Jan-mikael, Kalle, Raine, Pertti, Timo, Niina, Janne, Paula, Petri, Irina, Jarkko, Roope, Arto, Seija, Kaj, Jari, Jukka ja Erja. Kiitos tähän astisista. Ja vielä on niin paljon opittavaa. Onpa kiva olla elossa, on aikaa oppia. Ketkä ovat sinun tärkeimmät opettajasi? Heitä voi olla joskus vaikea tunnistaa kaiken tunteilun keskellä.
Tätä kirjoittaessani, olen jälleen kerran hämmästynyt ihmiskehon kyvystä tuottaa suorituskykyä, kun sitä vähiten odottaa.
Sinusta on, usko siihen.
t. Antti