Kiitos tästä viikosta. Mitä opin työstä ja elämästä.

Yksi suurimmista virheistä johtamisessa on kertoa odotuksista puhumatta myös tilivelvollisuudesta. Muista, että jokainen ihminen joutuu johtamaan vähintään itseään.

Ihmiset kaipaavat hyvää ja tuo hyvä elämä on jotain mikä rakennetaan. Oli sitten kyse ihan perus käytöstavoista tai työpaikalla toisten kanssa toimeen tulosta. Moni kaipaa muutosta, mutta on mahdotonta kehittyä paremmaksi, ellei tee muutoksia. Muutoksista yleensä ei tykätä, varsinkaan jos ne ei ole omia ajatuksia. Emme tykkää, kun joku meitä käskyttää. Kysymys kuuluukin, että mihin sinä et ole tyytyväinen? Ja pidätkö asian omana tietonasi, antaen kuran patoutua sisään. Sitten pato murtuu ja räjähdät. Onkohan kukaan koskaan pysynyt samanlaisena ja noussut korkeammalle? Aivan…

Valmius muuttua on yksi niistä hinnoista, jonka joudumme maksamaan kasvaaksemme. Odotukset pitää sanoittaa, jotta olet itsekin tietoinen siitä missä mennään. Ihminen tukahduttaa aika paljon. Olet kyllä tietoinen, että kaikki mitä sinulla tulee koskaan olemaan, on se mitä itsellesi rakennat. Jos olet rakentanut itsestäsi jostain riippuvaisen, tulet sitä olemaan. Lastensuojelun kasvattamana tiedän mistä puhun. Riippuvuuksista on vaikea päästä eroon. Ihan jokaista riippuvuutta ei tietenkään pääse ihan itse valitsemaan. Vai kuka tietää, miten raskausaikana saadut huumeet sinuun vaikuttavat sitten kouluikäisenä. Mutta miten selität avioliitot, joissa toista hakataan vuosikausia ja tuosta pahoinpitelemisestä sitten hakkaaja palkitaan jatkumolla, kun nyrkkinarkkari ei pysty irtautumaan. Kyllä, ihmistä tulee vahvistaa, jotta ihminen pelastaa itsensä. Jos olet ympäristössä, joka tätä ei tue, niin on aika vaihtaa maisemaa. Jos näet vääryyttä, niin puutu, suojele ja mene väliin. Turha kuvitella, että vahvinkaan tyranni saa jatkaa vapaana tai ehjänä, kun satuttaa tarpeeksi tai väärää ihmistä. Tyrannia tulee muistuttaa siitä hinnasta mikä tahallaan kiusaajaa odottaa. No, edelleen vankilat on syyttömiä neroja täynnä, hullujen huoneesta puhumattakaan.

Oletko kuullut fabelin (lasten satu), jossa pikkulintu nyyhkyttää menetettyä silmäänsä?

Pikkulintu nyyhkyttää siipensä alla. Ohi kulkeva kettu kysyy, että ”miksi pirpana nyyhkyttää”. Pikkulintu nostaa siipeänsä ja kettu näkee, että lintu on menettänyt toisen silmänsä. Kettu toteaa ”ai, sua harmittaa, kun oot menettänyt toisen silmäsi”. Pikkulintu vastaa. ”Ei, minua harmittaa se, kun annoin tuon toisen linnun tehdä tämän minulle”. Kettu vastaa, ”älä sie tipi nyyhkytä tuon menetetyn silmän perään, se kun on mennyttä. Mutta ajattele missä ongelmissa olisit, jos toinenkin silmäsi olisi mennyt. Sokeus olisi ollut loppusi”. Tule, mennään syömään. Sitten pyydetään pöllöä tekemään sinulle silmäsuoja tuolle ehjälle silmälle ja sitten kärppä opettaa sinulle itsepuolustusta. Ei tule enää tuo toinen lintu hyppimään silmille. Kärppä opetti sen kauhean käärmeenkin tavoille”. Pikkulintu toteaa innoissaan, ”mennään jo”.

Asiat voivat aina olla huonomminkin. Onneksi olet ihminen ja hyvinvointi yhteiskunnassa. Joku pitää huolta ja ruokkii jos sokeudut. Pikkulinnulla ei olisi ollut tuota mahdollisuutta. Siellä työpaikallakin tarvitaan yhteisöllisyyttä, jotta ihmiset kokevat olevansa turvassa.

Niinpä. Lopulta tuo pahan hyväksyminen on se mikä sinua satuttaa eniten. Olisit voinut tehdä asialle paljonkin, mutta et vain tehnyt mitään. Tuo on katastrofin kaava ja sen olen kirjoittanut monta kertaa aiemminkin. Pitäisi, voisin, mutta en tee.

Jotkut riippuvuudet voivat olla todella karmeita asioita. Sitten on taas niitä hyviä diilejä. Kuten valmentajani sanoi minulle aikanaan voimailusta yhdistettynä huippu ruokavalioon.

Hei, pahinta mitä tässä voi käydä on se, että olet sika vahva ja tosi terve. Ei huonoin diili.

Kovin monesta diilistä ei samaa voi sanoa. Siellä työpaikalla ihmiset kaipaavat kovasti tuota hyvää diiliä, siinä missä puoliso kaipaa hyvää puolisointia ja lapset hyvää kasvatusta ja vanhempien rakastavaa syliä. Tuo tilivelvollisuus varsinkin oppien perille menosta ikävästi loppuu samalla, kun koulu päättyy ja alkaa työelämä. Tuo työaika on muuten liian pitkä aika elämästä olla tajuissaan nauttimatta siitä mitä tekee. En tarkoita itse työtehtäviä, harvaa saapuu aikanaan suunniteltuna siihen työhön, jossa on. Ei, kyse on siitä, että työpaikalle on kiva tulla.

Monesti tuossa on kyse vain hyvän opettajan kaipuusta. Tarvitaan siis tapakasvattaja sinne ihmisen elämään ja työpaikalle, jotta opitaan tavoille. Johtajia pitää kasvattaa, siinä missä kaikkia muitakin. Siinä siten yhdessä kipuillaan hetkinen ja tulevina vuosina vain päivitellen muistellaan kahvipöytien sielunhoitonauruissa aikaa, jolloin ei todellakaan vielä osattu tulla toimeen. Tilivelvollisuus vaatii sopimuksen ja tuo yhdessä tehty sopimus sitoo kaikkia. Siitä pitää ihmisiä tasaisesti muistuttaa, että ei pääse unohtumaan. Tuo ei ole pelkästään johtajien tehtävä, vaikka yksin johtajia usein huonosta työilmapiiristä syytetäänkin. Yksin ja ulkopuolelle jätetty johtaja, joka ei ole päässyt osaksi heimoa, ei todellakaan saa sitä tukea, jota kaipaa työhönsä. Miten hän siis koskaan oppisi empaattiseksi edestä johtajaksi, joka välittää ihmisistä, jos siihen ei tule mahdollisuutta. Ihmisistä tulee välittää kaikilla tasoilla, eikä kukaan saa jäädä ulkopuolelle. Auktoriteetin tulee kasvaa identiteetistä ja luottamuksesta, ei suinkaan imperialistisista peloista. Joku kyllä saattaa ihailla hirmuvaltaa ja kuvitella, että se jotakin suojelee. Sitten käy kuten kaikille hirmuvaltiaille käy. Aivan, ne syödään elävältä, kun kärsimys kasvaa tarpeeksi. Näin on käynyt jokaiselle tuota koettaneelle. Kysy vaikka siltä toimitusjohtajalta, joka sai puukosta pyllyyn pikkujouluissa.

Murtakaa leipää yhdessä ja naurakaa omille virheillenne, niin johan alkaa kirous murtumaan ja toimeentulon taika tehdä temppujansa. Rohkea näyttää mallia ja häntä siitä ihaillaan. Noin syntyy ne työpaikan legendat.

On aika oppia taikasanat: Auttaisitko minua…

Hyviä lauseen jatkoja tuolle.

… ymmärtämään, oppimaan, auttamaan, selvittämään, laittamaan tiskit koneeseen😊

Kannattaa kokeilla. Takuulla yllätyt.

Ihminen sijoittaa kyllä, aikaa, vaivaa rahaa ja hoivaa, jos tuo vain koetaan järkeväksi. Mutta jätäpä toinen roikkumaan ja ihmettele sitten, että mihin tuo sijoitushalukkuus katosi.

t. Antti

P.S. Muistan kun pomo joskus töissä antoi karhun halauksen naureskellen ja sanoi, että Antin kanssa on kiva tehdä töitä. Kovin monesta asiasta ei ole tullut noin hyvä mieli.

Tilaahan tuolta ”ota yhteyttä painikkeen” kautta käytöstapakasvattaja työpaikallesi. Niin me muutkin tekee.

Artikkeli Ihminen tukahduttaa aika paljon, olet kyllä tietoinen koko ajan ja se sinua satuttaa. julkaistiin ensimmäisen kerran Valmento.

Kiitos tästä viikosta, mitä opin työstä ja elämästä!

Tällä kertaa aikainen kirje. Ai, että! Paremman tulevaisuuden imu on hyvää energiaa.

Tänäänkään ei ehtinyt treenaamaan, mutta pysyisiköhän sitä vielä yhden Netflix tunnin hereillä, hmm…

Kaikki vaivan arvoinen mitä elämääsi haluat, on kuin työntäisit samaa kiveä ylämäkeen, joka vierii aina takaisin. Ai miten niin muka. No koska ihminen luopuu vapaaehtoisesti ominaisuuksista, joita hän ei käytä. Sitten on ne satavuotiaat mummot, jotka nostaa vielä 140 kg kisoissa maasta. Selitäpä tuo. Paino, joka on terveelle nuorellekin jo hyvä suoritus, joka ei ilman vuosien treeniä liiku mihinkään. Miten sitten satavuotias mummo siihen pystyy, kun sen ei yleisen mielipiteen vuoksi pitäisi pystyä edes enää kävelemään ilman apua.

Vastaus: Mummo treenaa kivusta huolimatta. Siellä ne kaveritkin on ja uusin tutkimus yhdysvalloista kertoo, että noin elää 80% pidempään.

Miksi kaikki ei sitten treenaa? No, joku myi sille väärän suunnitelman. Vai oletko joskus kuullut ihmisestä, joka haluaa, että elämästä tulee huonompaa?

Pitää siis jaksaa työntää sitä kiveä ylämäkeen. Mutta kun se alamäkiluisu on vaan niin paljon kivempaa.Ja niinhän ne muutkin tekee. Miksi mun pitäisi jaksaa ponnistella?  No sen takia, että mikä tahansa asia, jota elämääsi kaipaat, on kuin saman kiven ylämäkeen työntämistä.

Ensin opettelit kävelemään ja sitten aikanaan se kävely vaan loppuu. Kuka haluaa, että kävely loppuu, aivan. Kaikki ei vaan vielä tiedä paremmasta.

Jotta jaksaa, pitää olla kova kunto ja usko siihen, että tämä kunto kantaa ja sillä pärjätään, kun hetki koittaa. Kumpikaan noista ei tule treenaamatta. Miksi sitten yritysten strategioita pitäisi pystyä vartin powerpoint slide shown jälkeen toteuttamaan, tai ootte vaan tyhmiä ja laiskoja? Mihin se treenin tarve katosi.

Erään ”on kiva tulla töihin” fiiliksensä menettäneen ”saikku on osa palkkaa” tyypin suusta kuultuna:

”Seuraava pitämätön sairaslomahan on vain yhden etävastaanoton päässä ja sen odotteluajankin ajan voi katsella mukavasti töllöä. Jäikin eilen se yksi sarja pahasti kesken. Katselin sitä, kun päätin illalla, että ei ole vaan yksinkertaisesti ole aikaa lähteä mitään treenailemaan. Siinä menikin taas yhteen asti yöllä ja sitten pitikin jo miettiä, että pysyisiköhän sitä vielä yhden tunnin Netflixin äärellä hereillä, jos oikein siristelee. No, eipä hätiä mitiä, päätin hakea ”jee” saikkua, niin voi sinnitellä tunnin ihan rauhassa ja jatkaa sitten aamulla, kun aikanaan herää. Pomolle vaan viestiä, että saikku. Mutta hei, koittakaa pärjäillä”.

Olen tuosta onnistumisuskon vahvuudesta sijoittamishalukkuuteen kirjoittanut jo paljonkin. Monilla työpaikoilla toivotaan, että porukka olisi enemmän mukana. Kaivataan sitä vastuullisuutta, parempia viestintätaitoja ja sitä kuuluisaa me henkeä. Markkinatutkimukseni aiheen parissa osoittaa, että jokaisella työpaikalla on kolme yhdistävää tekijää noissa kolmessa onnistumiselle, joissa ei ole sijaa heikolle itsetunnolle, uskonpuutteelle ja keskenään kiukutteluille. Kaikkia kolmea kyllä esiintyy. Ja mitä vanhempi työpaikka, sitä varmemmin asiat on sydänjuurissa.

Ai mitkä on ne kolme onnistujia yhdistävää tekijää, sieltä tuhansien työpaikkojen yhteenvedosta. Ja mikä erottaa ne kiva tulla töihin fiiliksen menestystarinat pakkasen puolella olevista? Mikä saa siis jengin tulemaan paikalle ja työntämään sitä kiveä ylämäkeen, kerta toisensa jälkeen, vaikka itseään satuttaen. Pelkät tulokset eivät tuota ilmiötä selittäneet, vaan mikä?

No, tässä tulee. Selitän kyllä.

1. Ylpeys omasta työstä näkyy ja kuuluu.

2. Jokainen on kartalla, missä mennään ja mitä vielä tarvitaan.

3. Hyvää fiilistä vaalitaan korkeimpana arvona.

Nämä ovat kaikki laajoja käsitteitä, eikä mikään yksitäinen ja yksinkertainen pysty ilmiöitä helposti selittämään. Muutenhan kaikki työyhteisöt menestyisivät kultamitalisijoituksille. Vai oletko kuullut työyhteisöstä, jonka tavoite on menestyä huonosti? Pikainen Googlaus kertoo armottomasti isosta kuilusta halujen ja ihmisten sanomanvälillä. No onko onnea sitten jotenkin vähemmän jaettavissa, kuin aiemmin? Mihin se on hävinnyt? No ei se ole hävinnyt mihinkään, se sataa vain sinne kilpailijan laariin. Tsi tsing.

Tärkeintä on siis ymmärtää, minkälainen filosofia on menestysajatuksien takana ja soveltaa sitä kaikkeen mitä tekee. Niin ne parhaat tekee.

Ongelma nro 1: Miksi työyhteisöt eivät saa organisaatiotaan kukoistamaan?

No se, että useimmilla on ylämäkeen eteneviä suunnitelmia ja haaveita, mutta vain alamäkeen vieviä tapoja. Ollaan opittu filosofia ”antaa liukua vaan”. Mihin katosi ”mä hoidan asenne”? No tietysti kasvatuksen puutteeseen. Aikuisiahan tässä ollaan, kyllä pitäisi jo vähän itsekin ajatella. Ai niin, ei ne tehnyt sitä aikaisemminkaan, joten mun pitää vaan ajatella niiden puolesta. Ei ku, nythän tää kiertää kehää.

Miten siis saada ihmiset ajattelemaan paremmin ihan itse.

Kondis ja pää, eivät siis kestä sitä tarvittavaa jumppaa. Miksi näin?

No, se työpaikan aloitelaatikko on ollut jo vuosia huutonauruvitsi. Samoin ne työtyytyväisyyskyselyt ja kehityskeskustelut, joista luvataan tulospalkkiota, jos tulokset nousee. Nouseehan ne, kun rahaa luvataan. Menikö oikein? Paraniko luottamus? Annetaanko itsestä yhtään enempää? Onko työtyytyväisyyttä syövät ongelmat nyt poistettu?

Ei ole, vitsaillaan vain taas tärkeillä asioilla ja opetetaan kaikille, että se on ihan ok. Näin on meillä tehty. Annetaan nyt vaan hyvät pisteet, niin perhe syö paremmin.

Ongelma nro 2: Tärkeillä asioilla saa vitsailla.

Ai miten niin turhat työtyytyväisyyskyselyt? No lue ny ne edellisen vuoden lätinät, ei näitä samoja jaksa joka vuosi kirjoitella. Jaksamisinto ja onnistumisusko poltettiin jo, enää tarttee vaan esittää. Noi on maksavinaan ja mää oon tekevinään.

Vaari vainaa sanoi aikanaan, että ”tarvittais taas yksi sota, että opittais tavoille”.

Kun nyt kiertelen työyhteisöissä keskustelelemassa, niin palautteesta päätellen tuota sisällis-sotaa on käyty jo pitemmän aikaa. Tai luovutettu kokonaan. Ei siis pidä ihmetellä, mistä se muutosvastarinta ja kapinahenki, innostumattomuus kumpuaa. Ai, että mistäkö?

Ongelma nro 3: Suurin syy miksi ihmiset vaihtavat työpaikkaa?

Aivan, ei suinkaan se pieni palkan korotus. Aina löytyy kauniimpi ja nuorempi heila, jos sitä etsimään lähtee. Usein se oma vain se oma rakastava puoliso, joka tekee kaikki temput pitääkseen sinut onnellisena, on parempi vaihtoehto, kuin vaihtuva heila. Ainakin jos syöpä iskee ja sinua arvostavaa hoivaajaa kaipaat. Siis hetkinen, pitikö tässä joku pitää onnellisena vai? Ja mistä tempuista tässä nyt oikein puhutaan. Niin, no ei siitä mitään hyötyä olisi? Kysymys, jota aika harvoin kuulee, sitä parasta hyötysuhdetta etsivien työyhteisöjen jäsenten suusta.

Niin siis mikä se syy sitten on: No huono henkilökohtelu.

Paikalla ei ole väliä, kohtele ketä tahansa huonosti, niin pitkä ystävyyskin katkeaa verisesti sillä hetkellä. Sen korjaaminen on vaikeaa ja aikaa vievää puuhaa, jossa vain hyvä henkilökohtelu palkitaan. Niin, olisiko siitä hyötyä, että harjoiteltaisiin ratkaisevia käytöstapoja, toisesta huolenpitoa ja vastuullisuuden rakentamista siellä työpaikalla. Siinähän voisi käydä niin, että elämästä tulee parempaa ja sitä iloa jaetaan vähän sinne työpaikallekin. Vai milloin viimeksi olet kuullut, että pomoltasi olisi kysytty, että miten sillä menee? Harvinaista.

Kuten eräs asiakasyhtiöni hallituksen puheenjohtaja kerran minulle sanoi, kun kysyin häneltä, että miten heillä meidän työntekijämme kanssa siellä menee. En ikinä unohda mitä hän vastasi.

”Meillä menee hänen kanssaan todella hyvin ja sen takia tekin saatte olla täällä meidän kanssa. Ehkä joku sieltä työpaikaltakin voisi joskus kertoa tämän tälle meidän luottoihmiselle. Tätä asiakkuutta ei ole kilpailutettu vuosikausiin ja maksamme selvästi korkeampaa markkinahintaa teille, vain hänen vuokseen”. Että onko tää teille tärkeä tyyppi? Voisitte edes kerran hakea sen täältä etäkohteesta kahville sinne työpaikalle teidän porukan keskelle. Se sanoi tuossa meidän aamukahvilla, että ei oo nähnyt pomoa, eikä työkavereita ikinä. Olis kuulemma kiva nähdä työkavereita. Vaikka ne esimiehet vaihtuvatkin jostain syystä neljä kertaa vuodessa. Mutta hei, jos mentaliteetti on ”älä korjaa jos se ei oo rikki” niin jatkatte vain samoin. Täällä kyllä kävi teidän kilpailija juuri tarjoamassa palveluitaan ja pyysi tuon meidän luottopelaajan puhelinnumeroa, kun kerroin, että haalarit voivat vaihtua, mutta henkilö pysyy.

Mutta ei kait tässä mitään kiirettä. Eihän sillä henkilökohtelulla olluna niin suurta väliä, vai oliko, miten tää ny meni?

Oletko ajatellut, miten voisit saada oman työpaikkasi kukoistamaan? Niin, se tuottavuuskapasiteetti, kun on siellä omassa hallussasi.

T. Antti

P.S. Energiaa oman työpaikan kulttuurimuutokseen saa ottamalla yhteyttä.

Artikkeli Tänäänkään ei ehtinyt treenaamaan, mutta pysyisiköhän sitä vielä yhden Netflix tunnin hereillä, hmm… julkaistiin ensimmäisen kerran Valmento.