Johtajan kirje
Kiitos tästä viikosta, mitä opin työstä ja elämästä!
Seison entisen lastenkotini pihalla. Odotin tunnemyrskyä, mutta sisälläni on rauha.
On isän kuoleman vuosipäivä. Lastenkoti, joka aikanaan huokui pelastusta
tarkkanäköisten silmissä, on nykyään jotain aivan muuta. Minulle tuo paikka oli
pelastus ja samalla kasvatettiin yksi yhteiskuntakelpoinen veronmaksaja lisää. Jotain
mikä ei noissa ympyröissä ollut mitenkään niin kovin todennäköistä. Lastenkoti oli
täynnä rikottuja lapsia, eikä niitä taustatarinoita juuri kuullut. Oli paljon aiheita mistä
ei vain yksinkertaisesti puhuttu. Hmm, mistä tämä on niin kovin tuttua. Ai niin, sieltä
suomalaisesta työelämästä. No, kadulla ruokansa kerjäämään oppineen pojun on
kovin helppoa olla tarpeen vaatiessa hiljaa. Nauttia vain lämpimästä sängystä ja
säännöllisistä ruokailuista. Välillä piti esittää kovaa jätkää monienkin asioiden kanssa,
ettei tule liikaa turpaan. Palailen yksityiskohtiin joskus myöhemmin. Tämän kirjeen
tarkoitus ei ole loukata ketään. Muistan kuitenkin miltä rappukäytävän kylmä lattia
tuntui levitetyn pahvilaatikon läpi. Takaisin en ole menossa, jos se minusta on kiinni, eikä
myöskään lapseni.
Kuten sanoin, oli isäni kuoleman vuosipäivä. Sain kuin sainkin isäni yhdeksi vuodeksi
elämääni. Hah, siitä saitte epäilijät, minullakin on isukki. Älä koskaan aliarvioi yhden
sinusta välittävän ja sydämellään työtään tekevän nuorisotyöntekijän vaikutusta
elämääsi. Yksi heistä ei kävellyt ohi, vaan etsi isäni ja saattoi meidät yhteen. Ilman
mitään muita vaihtoehtoja. Kiitos siitäkin.
Pienen pojan haave oli se, että isukki tulisi hakemaan koulun pihalta, kuten muita
lapsia haettiin. Tapanani oli seisoskella koulun kulmalla päivän päätteeksi
katselemassa, kun muita lapsia haettiin. Samalla kuvittelin, että oma isä tulee hymyillen
minua hakemaan ja sanoo nuo muiden lasten isien suusta tulleet tutut sanat. ”Tuuhan
nyt kyytiin, käydään mäkkärillä syömässä ennen futistreenejä, äkkiä nyt, sano vaan
kavereille hei, vili ja joonas voivat tulla illalla sitten pelaamaan nintendoa”. Mäkin sain
kerran pelata Nintendoa. Olin oppinut kadulla kerjäämään ja tarinoimaan todella
hyvin. Joten sain erään edes menneen videovuokraamon pitäjän uskomaan, että äitini
oli antanut luvan perustaa kyseiseen vuokraamoon tilin ja hän tulisi kyllä maksamaan
aikanaan sitten laskuni. Kunhan työkiireiltään vain ehtisi. Ainoa vain, että lupaa tähän
ei todellakaan ollut, eikä lasku aikanaan ollut mikään pieni. Välissä olin kokenut vielä
ahaa elämyksen, kun keksin laajentaa tilin käyttöä tupakka tuotteisiin ja olinkin sen
jälkeen suosittu tyyppi hetken aikaa. Oli kavereita. Minulle täysin uusi tilanne.
Nyyhkytarinani oli sen verran hyvä, että katselin pitkän aikaa leffoja, söin sipsi ja
karkkibuffetin tyhjäksi, sekä tupruttelin erimerkkisiä savukkeita kartonki toisensa
jälkeen menemään. Life was good.
Minulla ei oikeasti ollut yhtään kaveria tässä vaiheessa. Ei yhtään. Kävelin aina yksin
kotiin, jos sinne edes menin ja toivoin, että kukaan turpaanvetäjä ei tällä kertaa tulisi
vastaan. Siksi muuttelin reittejä kotiin tai tilivuokraamolle. Aivan, tässä kohtaa ollaan
jotain 10 vuotiaita. 11v en enää käynytkään juuri koulua ja 12 olin jo huostaanotettu.
Muistan miltä veri maistuu suussa aika elävästi. Enää tässä vaiheessa tuo ei pelota,
mutta ymmärrän jokaista koulukiusattua paremmin, kuin nämä voisi kuvitellakaan.
Omien lasten kautta elän nyt pelkojani uudestaan. Jotain mitä jokainen vanhempi käy
läpi. Olosuhteet on mitä on ja niiden kanssa jokaisen on elettävä. Asenne, miten
suhtaudut elämän palkintoihin, onkin sitten se jonka ihan itse valitset.
Tuo oli yksi lukuisista elämänopeista, joita isälläni oli kova kiire opettaa minulle. Isä
kävi joka keskiviikko minua lastenkodilla koulun jälkeen tapaamassa. Ja arvatkaa mitä,
isä nousi autosta sanomaan, että ”kyytiin sieltä vaan, soittelet kavereiden kanssa
soittimia sitten myöhemmin tänään. Nyt mennään mäkkärille” Ilon itku meinasi tältä
pojalta päästä. Sitten mentiin ajelulle. Käytiin syömässä maailman parhaat
hampurilaiset ja päälle isä opetti ajamaan rallia pikkuteillä.
Eräs toinen niistä lukuisista opeista, jotka isäni minulle opetti, oli hyötysuhdeoppi. Isä
sanoi, että älä koskaan sijoita mihinkään tai ole mitään mieltä ennen kuin on syytä
olla. Mitä isä tällä tarkoitti, muistan kysyneeni.
No yksinkertaisesti tämä tarkoittaa poikani sitä, että ennen kuin ostan sinulle viiden
tonnin kitaran, haluan nähdä sinun opettelevan soittamaan vitosen kirppiskitaralla.
Jos soitat, jatkat soittamista, tykkäät siitä ja haluat kehittyä hyväksi. Niin vuoden
päästä ostan sinulle sellaisen kitaran, että ei ainakaan työkalusta jää menestys kiinni.
Sitä ennen haluan kuulla sinun soittavan yhden lempi kappaleistani. Tuo kappale oli
Jimi Hendrix – All a long the watchtower.
Tämä hyötysuhdeoppi on jotain, mikä jokaisessa yrityksessä jokaisen ihmisen tulisi oppia. Ai,
että olisi tuottavampaa työtä. Ei painaisi mieltä työpaikkakiusaamisten kurjuudet, eikä
jatkuvien yt neuvotteluiden kulttuuri. Elämässäsi on kaksi merkittävää päivää.
Ensimmäinen on se kun synnyit, toinen on se kun tiedät vihdoin mitä varten.
Hyötysuhdeopista on eniten hyötyä varsinkin tuon jälkimmäisen opettelussa. Ja
ihmisille pitää opettaa, että ei saa olla olemassa jotain ei mistään. Elämä rakennetaan.
Taidot rakennetaan. Ja kaikki tämä näyttää kovin paljon samalta kuin työ. Isä sanoi
hienosti, miksi kaivaa ojaa käsin lapiolla, jos vieressä on kaivinkone. Hyötysuhdeoppi,
ystäväni, hyötysuhdeoppi!
Opin kyllä soittamaan kitaraa, hyvän opettajan onnen ansiosta. Jotain mitä sinä, minä
ja jokainen kaipaamme, ja saammekin, jos vain sattuu käymään mäihä. Kerron
tuonkin tarinan aikanaan, on se sen verran makea, että kertoa pitää.
Muista, että sinä synnyt juuri siihen perheeseen mihin synnyt, joten sitä et pääse
valitsemaan. Kuten et montaa muutakaan asiaa tässä elämässä. Opettajasi kuitenkin
valitset ihan itse!
En ollut koskaan ennen soittanut kitaraa, mutta esiinnyin muutaman kuukauden
päästä koulun Joulujuhlissa ja soitin tuon isän lempi kappaleen, ja vielä virheettä.
Kyllä, myös kaikki solo osuudet ja muutkin nyanssit. Parin muun kappaleen lomassa.
Ai, että. Ja minä kun luulin, että minusta ei olisi mihinkään. Tuoreena maastanoston
MM lajikultamitalistina en ole pitkään aikaan ajatellut enää niin. Siitä kiitos opettajille
pitkin matkaa.
Mutta tuosta lisää ensikerralla tai sitten joskus…
T. Antti
P.S. Pistä viestiä, niin tulen kertomaan teidän työyhteisölle lisää hyvistä tavoista luoda parempaa jaksamista.