Miksi muutoksista on tullut sinulle niin vaikeaa?

17.1.2023 | Johtajan kirje

Antti Nevalainen

Kirjoittaja on palkittu kulttuurimuutosjohtaja, joka on kirjoittanut kultti-ilmiöksi muodostuneen kirjan "#Ajatusten herättäjä - Johtajan kirjeet, johtamistekoja"

Johtajan kirje

Kiitos tästä viikosta. Mitä opin työstä ja elämästä.

Yksi yleisimmistä syistä, miksi muutoksista on tullut sinulle niin vaikeaa.

Mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän olet tottunut olemaan. On monenlaisia mukavuuksia ja niiden tuomia velvollisuuksia ympärillä, jotka hautovat sinua, kuin sudenkorennon kotelo. Ja sinä opit niin nauttimaan tuosta rauhasta. Jää siis vähemmän intoa serendipititeetille. Hieno sana, se tarkoittaa onnellista vahinkoa. Monet hyvät asiat tapahtuvat onnellisena vahinkona.

Tony ”viikinki” Halme, kertoi elämästään. Hän haki elämänkumppania netti-ilmoituksella, eikä saanut yhtään osumaa deittipalvelusta. Lopulta, kun hän meni baariin ja uskaltautui tytölle juttelemaan, niin kertalaakista löytyi Katja vaimo. Onnellinen vahinko, joka vaati tietenkin se, että edes yrittää. Kaiken mahdollisuuden alku. Muu tarina Tonysta onkin traagista komediaa.

Harvoin ne hyvät asiat elämässä tapahtuvat siellä omalla mukavuusalueella, vaikka onhan siellä näennäisen turvallista hetkellisesti olla. Useimmat meistä pelkäävät tuntematonta enemmän, kuin sitä vallitsevaa olosuhdekurjuutta ja ovat siksi valmiita ottamaan jatkuvasti turpaan. Laulun mukaan on helppo olla onnellinen, on helppo tyytyä siihen mitä on. No mikäs sen unelmoinnin on sitten tappanut? Ei oikeasti yhtään mikään. Olet ihan niin kuin minä, tarvitset vain hieman tönäisyä unelmiesi suuntaan, jotta tekisit palveluksia elämällesi. Uskot vain, että se on mahdollista sinulle.

Tiesitkö, että moni huostaanotettu laitoksessa kasvanut lapsi (minä mukaan lukien) ja myöhemmin pitkäaikaisvanki on kertonut, kuinka oman sellin rauhaa voi oppia jopa rakastamaan. Se tuo turvan ja tasaisuuden. Varsinkin jos kylmä paha maailma työntää sinut pois onnettaren sylistä, eikä turvaa ole. Aivan kuten siellä työpaikalla tapahtuu, kun ilkeästi seläntakana puhuva työyhteisö alkaa syrjimään. Siinä voi käydä niin, että kiusattu ajetaan pitkälle sairaslomalle, eikä töihin paluu sieltä mielipahan levolta enää houkuta. Paikka, jonne alun perin jouduttiin juuri noiden ilkeilyjen vuoksi. Siinä käy kuten pitkäaikaisvangille, ulkomaailma alkaa ahdistaa, ja se saa kiusatun lapsenkin kaipaamaan syrjäytymisen rauhaa. No, eihän siellä vankilassa tietenkään turvallista ole, mutta oikein asennoituneena ja asemoituneena, siinä maailmassa voi olla liiankin tasaista ja ruokaa tulee. Motiivi säilyttää saavutettu sellipaikka kasvaa. Tiedän mistä puhun.

Seläntakana puhutaan pahaa ja työkyvyttömyyseläkkeet sen kuin jatkavat kasvamistaan. Ne työkaverin sairaslomat ja eläkkeet maksetaan muuten meidän taskuistamme, eli ei paljon kannattaisi vahingossa pahoittaa ihmisten mieliä, se tulee todella kalliiksi. Niin, kyllä minä tiedän, että ethän sinä tahallaan koskaan ketään loukkaisi tai puhu pahaa kenestäkään selän takana, mutta kun ne työkaverit. Tättäkuu Tapoja pitäisi siis opettaa, mutta kukas sen enää tekee?

Nyky maailmassa ja varsinkin sivistysvaltio Suomessa, vankilasta voi vapautua jopa tohtorin lakki päässä takaisin kylmään yhteiskuntaan. Ja vielä rahaa taskussa, kun on työtä tehnyt ja pienen palkkansa säästänyt. Ei huono diili, jos vaihtoehto olisi muuten tukehtua itsesäälien oman elämänsä kurjuuteen, vain kuollakseen hakattuna jossain helvetinkolossa, jossa ihmisoikeuksia ei tunneta. Niin, asiat kun voivat olla aina huonomminkin. Motivoituneelle kaikki on mahdollista. Hmm, tulis vaan joku, joka laittaisi valoni päälle.

Mieleen juolahtaa pitkä kokemukseni työhöntulotarkastuksista. Moni työkaveri on kertonut tarkastuksen jälkeen, kun sitä ”kelpaan työhön” todistusta palauttivat, miten tarkastus meni heidän mielestään.

Lääkäri kysyi vain pari hassua kysymystä. Kuuletko, kuulen. Näetkö, näen. Ootko muuten ok, no joo. Okei, töihin vain, todistus kouraan ja työnantajaa kohti. Hetkinen, pitikö tässä jotain työkykyä oikeasti selvittää. Ai ei, se olikin vain muodollinen velvollisuus, jonka kyyninen hoitaa kiireessä tutulla vitsikkäällä työrutiinilla. Monesti vitsaillaan tärkeillä asioilla. No, pitäähän ihmisen töihin päästä. Tienaamaan leipänsä ja pois yhteiskuntaa rasittamasta. Vai, pitikö tässä sitä työkykyä jotenkin miettiä. No, hoidetaan nyt vain tämä homma, ei mietitä mitään turhia. Aika usein toimintaan näin. Työkyvyttömyyseläketilastoja voisi hieman yhdessä tarkastella työhöntulon terveystarkastustoimintaa suunnitellessa, vai mitä. Vai miten siinä yleensä käy, kun tärkeillä asioilla aletaan vitsailla, jengi ottaa terveysasiat jotenkin enemmän tosissaan, vai?

Mitä opimme tästä?

No ainakin sen, että ei niitä stand up vitsejä tarvitse kovin keksien käsikirjoitella, johan tässä perusarjessamme tulee niin paljon näitä huutonaurettavia tarinoita vastaan. Usein arkielämä ei kaukaa liippaa tragikomediaa. Tämä tietää hyvää tulevalle koomikon uralleni, kun valmennuksessa joku aikanaan ehdotti, että alkaisin standup naurattajaksi, sitten kun tämä valmentelu touhu alkaa riittämään. Ei lopu vitsit, kun tuota komediaa tuntuu riittävän.

No mitä opimme oikeasti?

Kun olit nuorempi, et etsinyt mukavuutta, vaan elämää ja seikkailua. Jahtasit unelmiasi, elämä oli ihmeellistä ja se tarjosi mahdollisuuksia. Mihin nuo mahdollisuudet ovat nyt kadonneet? Onko niitä jotenkin vähemmän olemassa? No ei ne mihinkään kadonneet. Sinä vain rakentelit elämäsi tuuliajolla ajelehtien, siihen hautomoon, jossa olet nyt. Ja jos et ole siellä missä pitäisi, niin mieti kuka myi sinulle tuon suunnitelman?

Siinä käy helposti niin, että kaksikymppisenä sitä etsii vain työn ja hankkii elantonsa, ja sehän on jo ihan ok. Pian alatkin jo leikkaamaan unelmia elämästäsi käytännöllisyyttä ajatellen. Harva ihminen muuten tekee tilastollisesti työtä, jonka on tietoisesti elämänsuunnitelmaansa valinnut. Niin niin, ymmärrän, käytäntöhän se leikkaa unelmia, se leikkaa sitä itsesi paremmaksi työstämistä, sekä supistaa mahdollisuutesi lähelle nollaa. Koska tämähän on vain sitä kaikille tuttua elämän pelkäämistä, verhottuna käytännöllisyyteen, ja sehän on ihan ok. Niin ne muutkin tekee.

Siihen mennessä, kun ikää on keski-iän tienoilla, moni toivookin jo vain, että kunhan ei tulisi ongelmia, se riittää. Kunhan elämä vain jatkuisi muuttumattomana. Yllättävän moni alkaa ystävien kanssa sielunhoidon keskusteluissa puhumaan tässä vaiheessa jo eläkepaikoista. Siis siitä työpaikasta, jossa ollaan sitten hamaan loppuun asti. Vain todetakseen, että sieltä lähdetäänkin sitten YT-neuvotteluiden tuloksena ennenaikaiselle kilometritehtaalle, kun maailma ympärillä ei pysynytkään muuttumattomana. Tulee siis kenkää, eikä mitään tukiverkkoa ole.

No, on yksi kaunis paikka, jossa elämä ei enää muutu. Siellä on tasaista. Sitä kutsutaan hautausmaaksi. Ja niin moni meistä juoksee hautaansa laulamaton laulu rinnassaan. Jos et halua ryömiä kiven alle kuolemaan ja leikkiä hautaa ihan vielä, on aika alkaa hakemaan viisautta. Aloita oppimalla muuttamaan asioita elämääsi tukemaan. Anna laulusi raikua, sinusta on. Uudet ajatukset ja tilivelvollisuus auttaa.

Joskus pitää ottaa kaksi askelta taakse päin, jotta pääsee yhden eteen. Kuten minä juuri tein. Pari viikkoa ennen joulua iski influenssa ja noin 10 % tuloksista suli sen mukana. Piti nöyrästi laskea vaatimuksia tilanteen tasolle. Pian olin taas polulla ja suunnitelma toimii kohti tavoitteita. Homma etenee oikeaan suuntaan, ellei juoppo tule kylkeen ja tee mutkaa matkaan.

Minä tiedän, että sinä et ole valmis luovuttamaan ja haluat tuon eteenpäin askeleen ottaa. Niin ne muutkin haluaa. Paras sijoitus ikinä on Ilmoittaa itsesi Valmennon 12kk mittaiseen ”Core elämän tukipilarit” valmennukseen. Tämän paremmaksi ei sijoitus mene.

t. Antti

P.S. Se näyttää hienolta, kun jaksat uida vastavirtaan omalle rannalle, vaikka lokit hieman nokkivatkin matkalla.

Antti Nevalainen

Kirjoittaja on palkittu kulttuurimuutosjohtaja, joka on kirjoittanut kultti-ilmiöksi muodostuneen kirjan "#Ajatusten herättäjä - Johtajan kirjeet, johtamistekoja"