Johtajan kirje
Sitä sanotaan, että liikunta ja oikea ruokavalio on onnen tae. No, ei sillä lapsuuden traumoja korjata, ehkä korkeintaan estetään lisäkurjuuksien muodostuminen aikuisuuteen, kun surkea voi olla lisäksi ihan uusistakin syistä. Yksikään vanhempi ei hankkisi lapsia menettääkseen yöunensa pysyvästi, jos ei kokisi vanhemmuutta arvoasteikollaan maailman tärkeimmäksi asiaksi. Sen jälkeen tulevasta lasten hengen arvosta puhumattakaan. On olemassa mittaamattoman arvokkaita asioita. Yksikään niistä ei käsittele rahaa.
Kuuluisat psykologit kuuluttavat luennoillaan vain yhden asian perään. Tee asioita, joilla on merkitystä sinulle, ja tärkeintä on se, että kunhan vain teet. Älä ole toimeton. Toimettomuus on pahinta. Vankilasta vapautuu kahdenlaisia ihmisiä. Heitä, ketkä sylkevät kattoon haaveillen uusista koiruuksista koko vankeusaikansa, vain palatakseen hetken päästä takaisin. Ja sitten heitä, ketkä rakensivat itsestään jotain muuta, jotain uutta, eivätkä koskaan palaa. Tutkimuksen mukaan jälkimmäisiä yhdistää rakentava toiminta ja niiden rutiinit. Opittiin uusille tavoille. Mieli muuttui ja vahvistui mukana. Ei ollutkaan pakko jäädä kiukkuteinin tasolle ja pelleillä elämäänsä viemäriin.
Heimo yhdistää ja suojelee, mutta vain sinulle oikea heimo.
Tämä on tullut nähtyä lähiaikoina elävässä elämässä monta kertaa. Havaintoja yhdistää kokemus, että ihmiset etsivät itselleen sopivaa seuraa jatkuvasti. Ja ovat valmiita vaihtamaan maisemaa nopeasti, jos ympärillä olevat olosuhteet eivät miellytä. Voi kun sama koskisi myös ihmisten itsetunnon vahvistamisen tarvetta. No, ollaan edes seuraviisaampia. Satatuhatta vuotta ihmisen aivoja ja edelleen mennään ihan samojen perusviettien perustella. Jokainen mietti, että olenko turvassa ja mihin tässä ollaan menossa. Tai näin ainakin pitäisi olla. Tuota ensimmäistä moni miettii vielä suht helposti. Jälkimmäistä voi olla vaikea nähdä arjessa, koska useimmat meistä ajelehtivat vain suorittaen päivän kerrallaan ja näkymä tulevaisuuteen on vain ”no, kyllä se siitä” haavekuvien varassa. Ei nähdä tarpeeksi pitkälle, että ymmärrettäisiin tämän hetken vaikutukset tulevaan.
Turvallisuuden jälkeen kyse on energian suuntaamisesta.
Kulttuuri on toimintaa. Sitä ei ole siis olemassa, ellei joku ei sano, tee tai käyttäydy jollain tavalla. Omatunto ei soita, kun olet yksin huoneessa, ei ole ketään arvostelemassa tekemistäsi. Mitä tapahtuu, kun huoneeseen tulee joku toinen? Aivan, omatunto määrittyy toisten ihmisten kautta. Eihän mikään ole väärin, jos sitä ei kukaan arvostele. Tämän vuoksi on tärkeää, että meitä haastetaan kasvamaan ihmisinä. Gurut kutsuvat sitä itse reflektoimiseksi. Minä kutsun sitä mieltä prosessoivaksi kysymykseksi. Jotain, mistä työnantajat haaveilevat, kun vastuullisen työkäyttäytymisen luentoa varaavat. Ai siis mistä? No sitä toivotaan, että ihmiset olisivat enemmän vastuuta kantavia ja omilla aivoilla ajattelevia. Tultaisiin toimeen ja saataisiin aikaan. Kaikki viihtyy ja tulokset paranee. No, miten tämä on mahdollista, jos ihmisiä ei haasteta ajattelemaan omillaan ja kasvamaan isompaan vastuuseen. Aivan, ei mitenkään. Se kuka käskee, on vastuussa.
Tärkeintä on saada ihminen liikkumaan oikeaan suuntaan.
Ja nyt ei tarkoiteta liikuntaa. Liikettä on monenlaista. Parempia valintoja kaupan hyllyllä. Kirja käteen sen somen sijaan. Soita ystävälle ja kysy mitä kuuluu. Tee edellinen kävelylenkillä ja fiilis nousee kohisten. Vielä parempaa, kun ystävä kävelee myös. Tulee tupla potti. Siinä sitä keksii kenelle pitää soittaa seuraavaksi, kun niitä haaveitaan rakentaa todeksi. Usko pois, ei saa kyynistyä ja luovuttaa. Se auttaja löytyy mitä yllättävimmästä paikasta, jos vain kehtaat pyytää apua. Pitää siis pitää meteliä itsestään. Ei helpoin useimmalle anteeksi, että olen olemassa ihmiselle. Ja mikä on pahinta jos kysyt apua. Kuoletko? Parasta, pahinta, todennäköisintä. Lopulta viimeinen voittaa ja löydät sen mitä etsit.
Pitää olla oikeassa paikassa, että ei vaikuta tyhmältä.
Ahdistus on varma, kun toinen näpyttää tietokoneen näppäimistöä kymmenellä sormella ja ilman, että katse irtoaa ruudusta kertaakaan. Kun siihen viereen istuttaa ihmisen, joka ei osaa kirjoittaa sanaakaan katsomatta näppäimistöä joka toisen tavun jälkeen. Tulee ahdistus takuulla molemmille. Tässä kohtaa tarvitaan parempi suunnitelma, kuin se pakolla lanseerattu virkistävä työtehtävien kierto. No, ainakin paluu omaan tuttuun työhön tuntuu lomalta tuon kokemuksen jälkeen. Tämä ei tainnut olla ihan tarkoitus, kuten ei monessa muussakaan kokeilussa. Tarvitaan siis parempia suunnitelmia, että ihmiset kukoistavat ja tuottavuus kasvaa.
Yleensä kun kysyn, että miltä se sun suunnitelma näyttää, niin vastaus on ÖÖÖ, tuota noin…
Mikä on siis sun suunnitelma, vai mitä haluat saada aikaan?
t. Antti