”Tiedätteks te kuka mä oon?”.

Olen monesti aloittanut valmennukseni esittäytymällä kysymyksellä. ”Tiedätteks te kuka mä oon?”. Vastaus on aika usein naurun remakkaa. Vastaan tuohon, että ”toivoisin olevani jo hieman kuuluisampi tässä vaiheessa”. Mutta no, tuo on totta. Yhtä totta, kuin se totuus, että vaikka te ette vielä tiedä kuka minä olen, ei se tarkoita sitä, että minulla ei olisi oikeutta olla tässä. Mistä sen tietää kenellä on jotain ratkeisevaa menestysoppia annettavana, ennen kuin kuuntelee tuota ihmistä. Oli sitten kyseessä pultsari kadulta tai itse avaruustohtori. Joskus pitää sijoittaa, muuttaa siis omaa asennettaan ihmisiä kohtaan, ainakin sen aikaa, että sen menestyksen kryptomysiinikaavan saa mukaansa. Varsinkin, kun joku kertoo sen kaavan keksineensä ja näyttää tuloksia, jotka sillä saavutettiin.

Aina välillä valmennuksissa tulee vastaan ihmisiä, joista on vaikea lukea, että mitä siellä pääkopassa tapahtuu. Täytyy muistaa ihmisistä ja työpaikkojen kulttuurista se, että kun yhteiskuntaa rakennetaan, tehdään paljon kouluja, mutta myös vankiloita. Koska aina on niitä, ketkä eivät halua noudattaa yhteisiä pelisääntöjä, ei vaikka kuinka kasvattaisit. Ne sakot vaan pitää maksaa ja lopputulos on kuitenkin se, että kortti lähtee, kun tarpeeksi monta sakkoa tulee. Miksi siis olla epäystävällinen ja jättää muistijälki, jonka vuoksi toinen janoaa vain kostoa. Jokainen valitsee oman asenteensa ja sen miten toisia kohtaan käyttäytyy. Se, että ihmistä on vaikea lukea, ei tarkoita, että ihmistä vielä kannattaisi määritellä. Ei ainakaan etukäteen. Koulut ja vankilat, kun ovat täynnä ihmisiä, jokainen on tuntevainen olento. Joskus ihmisiä on vaikea lukea ja heille on voinut tapahtua ihan mitä vaan. Ja pitää myös muistaa, että kun missä tahansa lisätään tuskaa tarpeeksi, niin ei mitkään säännöt tai muurit enää pitele. Aika usein tuota ihmisten hätäistä arvostelua ja määrittelyä kuitenkin tuntuu tapahtuvan.

Joskus sitä tuon ihmisten lukuvaikeuden takia kyseenalaistaa myös itseään, että olenkohan nyt onnistunut tässä vaikuttamisessa tarpeeksi ja olenkohan riittävän hyvä. Miksi en kelpaa tuolle tyypille. Miksi tuo ihminen ei ota vastaan sitä selkeää hyötyä mitä tarjoan. Olenko siis unohtunut omat oppini siitä, kuin paljon imeytymis ja itseoivaltamisaikaa ihmiset ainutlaatuisina yksilöinä kukin tarvitsevat, vai olenko vain syyllistynyt muodostamaan mielipiteeni tyypistä, ennen kuin otin selvää, että minkä kanssa olen tekemisissä. Sitä kun tuppaa palvomaan omia ajatuksia totuutena, varsinkin jos ei kehtaa kysyä tai jos ei saa selvitettyä, koska kysyy väärin. Hyökkäät ihmisen kimppuun, vaikka pitäisi hyökätä ongelman kimppuun. 

Joskus sitä kyseenalaistaa itseään sen vuoksi, että on niin arvovaltaisessa seurassa, että oma mieli automaattisesti sen aivojen osan kautta, jossa evoluutio on meitä opettanut suojelemaan itseämme, lukuisine ohjeineen, että ainakin hetkellisesti saatamme kyseenalaistaa oman riittävyytemme. Pelon peikko siis nostaa päätään lupaa kysymättä. Monista peikoista pääsee, kun kehtaa kysyä, että mitä tykkäsit? Referenssit, kun on kuitenkin se mikä sitä omanarvontuntoa ja työmarkkina-arvoa eniten kasvattaa, jos joku.

Minä kysyin ja kysyin myös uudestaan. Tässä vastaus:) Auttaa muuten pysymään polulla.

”Hei,

Olen kuullut Antti Nevalaisen ajatuksia vastuullisesta työkäyttäytymisestä kahdesti. Molemmat kerrat ovat herättäneet ajattelemaan, kysymään, mutta myös muistamaan. Muistamaan erityisesti ne ihmiset, jotka matkani varrella ovat olleet opettajia, lausuneet maagisia sanoja, joiden voimasta elämäni kurssi on kääntynyt hieman tai jopa käänteen tekevästi.  Tähän joukkoon olen liittänyt myös Nevalaisen. Nevalainen puhuu äänellä, joka herättää kysymään itseltään, millainen johtaja, kollega, ihminen olen. Olenko se, joka sivuuttaa, ei kuuntele, ei välitä, kylvää myrkkyä ja keskittyy itseensä enemmän kuin yhteiseen, vaikka vain yhteisellä on lopulta merkitys. Vai haluanko olla se, joka aistii ympäristönsä, huomaa ja huomioi, mutta pitää silti kurssin tavoitteessa myrskynkin silmässä. Niin ja voisiko minustakin parhaimmillaan kasvaa  jopa se Nevalaisen kuvaama ”jättiläinen”,  jonka harteilta joku jonain päivänä katsoo kaukaisuuteen ja näkee omat viittansa –  se jonka kanssa uskaltaa pimeässäkin katsoa sängyn alle. Ainakin minusta ja ihan jokaisesta meistä voi kasvaa ihminen, joka tuottaa ympäristölleen paljon enemmän iloa kuin harmia. Mutta se edellyttää, että muistaa jatkuvasti kysyä itseltään ja muilta oikeita kysymyksiä. Sen muistamiseksi kannattaa kuunnella Nevalaista. Suosittelen hänen luentojaan ihan kaikille työelämässä oleville tai siihen pyrkiville. Tiedot ja taidot ovat tärkeitä, mutta loppupeleissä ratkaisee se, millainen ihminen olet ja millaisena Sinut muistetaan!

Ystävällisin terveisin

Med vänlig hälsning

Ann-Mari Pitkäranta

Ylituomari/Förvaltningsdomstolens överdomare

Hämeenlinnan hallinto-oikeus/Tavastehus  förvaltningsdomstol